Teräsmies

Tässä viime viikonloppuna vietin mahtavat 26-vuotis synttärini. En toivonut muuta kuin ystävät mun ympärille ja pari päivää täysin ilman huolia ja murheita. Ja sen myös sain. Kaikki oli täydellistä! Tunsin itseni pitkästä aikaa todella, todella onnelliseksi. Kiitos, ystävät, nää pippalot mä tuun muistamaan aina!

Sitten mä mietin myös, että on olemassa sellainen kylmä fakta, että tästä mä en enää nuoremmaksi muutu, enkä tosin haluaisikaan.
Mutta että sen kunniaksi voisi tehdä jotakin repäisevää. Jotain mikä mua vähän pelottaa.
Ja voi kuulostaa naurettavalta ja vähäpätöiseltä teolta, mutta mulle tää on iso juttu. Nimittäin nimenomaan tämän blogitekstin kirjoittaminen.

En oo koskaan ollut mitenkään lahjakas puhumaan, etenkään kun pitäisi kertoa tunteistaan jollekkin toiselle. Onneksi mä löysin eräs kaunis päivä tän kirjoittamisen. Ilman sitä mulla varmaan hajoaisi pää ja muutama kahvikuppi siinä sivussa.

Mä oon aina halunnut uskoa että kaikennäköiset enkelit ja supersankarit on oikeasti olemassa. Mutta toisin kuin elokuvissa, ne elelisi täällä meidän kaikkien keskuudessa, itsekkin mukamas täysin tavallisina tallaajina. Täysin itsekkin tietämättään toteuttaen sankaritekojaan, pelastaen hädässä olevia.

Tää blogikirjoitus kertoo yhdestä teräsmiehestä mun elämässä.

IMG_2064

Tapasin tän miehen ollessani 19-vuotias. Sanotaan nyt että sen nimi olisi vaikka Max. Eksyin jotenkin vahingossa kaverini kanssa paikkaan, jossa Max silloin työskenteli. Iskin silmäni siihen ja lähetin myöhemmin kaverini mukana sille sydänterveiset kera puhelinnumeroni. Mun yllätykseksi Max ottikin muhun yhteyttä ja halusi tavata mut.
Muhun vetosi Maxissa ensimmäisenä sen käsittämätön itsevarmuus ja ilkikurinen virnistys jokaisen vitsin perään mitä se laukoi ilmoille. Sarkastisuus. Uskomaton verbaalinen lahjakkuus ja sanavalmius.

Kun tutustuin Maxiin paremmin mä aloin ihailla myös sen määrätietoisuutta ja päättäväisyyttä. Selkärankaa pysyä päätöstensä takana. Kaikkia niitä piirteitä joita en itsestäni löytänyt, joita olisin toivonut itse myös omaavani.

Tiedättekö sellaisia tyyppejä, jotka kävelevät tilaan kuin tilaan ja naps vaan ottavat sen tilan haltuunsa?
Sellainen Max on, sillä on sellainen ihmeellinen charmi.

Me suudeltiin ensimmäisen kerran sen luona sohvalla. ”Sori mun pitää nyt kokeilla tätä”, se sanoi ja otti mun kasvot sen käsiin ja suuteli mua. Ja sitten se oli ihan hiljaa, katsoi mua.. ”Sä sait mut ihan sanattomaks”, se sanoi. Ja mietin että miten se on mahollista edes, miehelle, jolta ei kyllä sanat lopu kesken.
Ja sen kaikki kosketus oli täynnä sähköä, semmoista mikä täyttää sekunnissa kaikki verisuonet päästä varpaisiin ja saa ihan heikoksi.

Ihastuin Maxiin.

Mulla oli omat asiani aika kuralla. Olin vasta muutamia kuukausia sitten eronnut ensirakkaudestani, jonka kanssa olin jakanut kaikki kultaiset teinivuoteni. Mun alkoholinkäyttöni oli lähes päivittäistä ja sorruin kokeilemaan huumeita. Olin älyttömässä kierteessä, enkä tahtonut löytää motivaatiota asioideni järjestämiseen kuntoon. Kävin töissä mutta koulu jäi kesken.

”Mariella sä oot tosi kiva tyttö mutta sun pitää vähän rauhoittua”, Max sanoi mulle kerran.
Ja sen päivän jälkeen en ole koskenut huumeisiin, en tähänkään päivään asti. Vähensin todella roimasti juomista, aloitin juoksemisen. Sain asunnon ja sisustin sen, laitoin mun elämäni kuntoon.
Vain koska halusin näyttää Maxille että ”kato mä pystyn tähän!”
Max ei tiedä tätä. En koskaan kertonut sille että koska olin niin ihastunut siihen, mä sain vihdoin motivaatiota korjata mun asiat.
Mä en edes halua tietää mihin katuojaan mä olisin päätynyt, jos en olisi ihastunut siihen.

Kun me oltiin kahden, Max osasi olla myös tosi hellä ja romanttinen. Ei mikään ylenpaattinen siirappia tuputtava romeo, mutta sillä lailla omalla tavallaan.
Huomioiva. Vaihtoi mulle aina puhtaat lakanat kun menin sen luokse yöksi. Antoi mun valita leffat joita se itse vihasi. Teki mulle ruokaa, kysyi aina onko mulla nälkä. Ja kerran kun oltiin mun luona se käski mut sänkyyn, sytytteli mun makkariin kynttilöitä ja hieroi mun selkää.
Se sai mut hymyilemään. Ja paljon.

Rakastuin Maxiin.

Kerroin sen kerran sille, että oon rakastunut siihen.
”Mariella pliis älä sano noin”, se pyysi.
Se ei halunnut olla mun kanssani.
Ja mä en ymmärtänyt.
Mä en ymmärtänyt miksi mä en riittänyt sille.

Max haaveili varmaan jostain toisenlaisesta naisesta. Jostain hillitymmästä, naisellisemmasta, kiltimmästä, viattomammasta, kauniimmasta.
Mä en tämmösenä ailahtelevaisena, ikuisena haaveilijana, mokailijana, poikatyttönä olisi koskaan voinut olla sen tyttöystävä.

Silti me hengailtiin pari vuotta.
Tietäen molemmat että meistä ei tule koskaan paria.

Ja sitten koitti mun 22-vuotis synttärit. Ja mä tapasin miehen, ”Danielin”, johon hullaannuin, josta myöhemmin kirjoitin kokonaisen toisen blogini The Blind Leap (http://theblindleap.wordpress.com), mutta se on toinen tarina se.
Näin Maxia vielä hetken sen jälkeen. Kerroin Maxille Danielista ja näytin sille kuvankin siitä. ”Näyttää ihan vaimonhakkaajalta”, Max tuhahti kuvan nähdessään.
Nyt jälkeenpäin olen vain miettinyt sen kommentin ironiaa. Olisimpa nähnyt sen saman tuolloin kuin Max.

Katkaisin välini Maxin kanssa, poistin puhelinnumeron ja facebook-kavereista ja päätin keskittyä uuteen parisuhteeseeni ja antaa sille kaikkeni.

Max ilmestyi aina välillä mun työpaikoille. Syömään tai kahville. Kerran toi mulle aurinkolasit tuliaisiksi joltain matkaltansa.
Ja yksi päivä pitkän hiljaisuuden jälkeen se ilmestyi taas syömään mun duunipaikalle. Mulla oli ollut Danielin kanssa taistelu kotona. Olin itkenyt koko yön ja silmät turvoksissa, ilman meikkiä ja väsyneenä elämään mä mietin, että vittu miks just tänään kaikista päivistä sun piti tänne ilmestyä. Istuin Maxin pöytään pitämään breikkiäni hetkeksi. Se puhui jostain sen uudesta tyttöystävästä ja jostain matkasta ja mä vaan mietin että mun mustelmiin sattuu, mutta onneksi sä et näe niitä mun vaatteiden läpi. ”Sä näytät tosi väsyneeltä, onks kaikki hyvin?”, se kysyi. Mun sisällä kiehui ja mun olisi tehnyt mieli romahtaa itkemään siihen paikkaan. ”Oon vähä kipee vaa”, mä vastasin.

Enkä kuullut sen jälkeen Maxista enää pitkiin aikoihin.

Erosin Danielista. Uskaltauduin laittamaan uudestaan Maxille kaveripyynnön facebookissa, jonka se hyväksyi. Se seurusteli edelleen. Jonkun tosi kauniin tytön kanssa. Vaihdettiin pienet kuulumiset niitä näitä. Ei sen enempiä. Sillä vaikutti menevän hyvin ja olin onnellinen sen puolesta.

Mun elämässä rytisi ja myrskysi pahemmin kuin koskaan. Ero Danielista oli raskain ja voimat vievin asia koskaan mun elämässäni. Keväällä 2014 juuri 25-vuotis synttäreideni tienoilla olin todella huonossa jamassa oman pääni kanssa. Ajattelin tosissani itsemurhaa jo toisen kerran ihan parin kuukauden sisään.
Olin oikeastaan jo valmis lähtemään täältä.
Olin totaalisesti pohjalla, enkä vaan löytänyt mistään mitään hyvää, yhtä ainuttakaan positiivista ajatusta.

Päivänä jona heräsin jälleen omaan huutooni ja itkuuni ja mietin että okei nyt riittää, Max laittoi mulle viestiä. Kysyi miten menee. Ja mä mietin että miten se taas osaa ilmestyä tämmöisenä päivänä. Kerroin sille että ei mene hyvin. Viestiteltiin ja se lohdutti mua. Ja laittoi linkin ja viestin: ”Muistatko tän?”. Avasin linkin ja kuuntelin biisin sen takana, Bruno Marsin ”the way you are”. Kuuntelin biisin itkien ja tajusin jo hymyn kohoavan mun huulilleni. Ja mä rauhoituin. Mietin että okei mä kestän vielä yhden päivän. Nukahdin ja seuraavana aamuna päätin taistella vielä vähäsen lisää.

IMG_2075-1

Meni jonkin aikaa ja Max laittoi mulle taas viestiä, myöhään yöllä. Ja viestittelyn päätteeksi avasin sille mun kotioveni. Mun kotiini, jota kutsun no-go-zoneksi. Eli paikaksi johon en yhtäkään miespuolista ihmistä päästä.
Halasin sitä kovaa. Oli ihanaa nähdä sitä pitkästä aikaa. Niin ihanaa että hups päädyttiin sänkyyn.

Pitkästä aikaa musta tuntui että mä tunnen jotain. Etten olekkaan täysin tunnoton. Että ehkä mä olenkin elossa. Ja että mua ei pelota enää. Että mä oon turvassa nyt.

Lähtiessään Max sanoi mulle vielä: ”Voi pientä, nyt sä oot taas ihan sekasin musta”.
Mua raivostutti koko kommentti. Vaikka pelkkää faktaahan se vain puhui.
”Niimpä”, mä vaan mietin mielessäni.

Ja me alettiin taas pitämään yhteyttä.
Välillä enemmän, välillä vähemmän. Kai vähän sen mukaan mitä muuta ikinä mulla tai sillä on meneillään.

Viimeisintä blogikirjoitustani ”Tule askelkin lähemmäksi niin puraisen!” raapustaessani mä tajusin taas kuinka tärkeä Max on mulle.
Kun purkasin paskaa päivääni ja Max sai mut viestillään jälleen hymyilemään kaiken kiukun ja turhautumisen keskellä.
Ja nyt taas tässä yksi aamu kun katselin sitä kun se pukeutui töihin, tyylikkäisiin farkkuihinsa ja kauluspaitaansa, mä mietin et ”Omg sä oot hot, älä ikinä katoa siitä mun näkökentästä”. Vieläkö mä oon tässä, samojen fiilisten kanssa kuin jo 7 vuotta sitten?

Ja mä mietin että miten sen sille sanoisin.
Että en osaa friendzoneta sitä, vaikka yrittäisin.
Että aina kun se kertoo jostain mimmistä jota pokaili baarissa niin mun sydäntä vihlaisee vähäsen.
Että kai mä oon aina ollutkin ihastunut siihen.
Ja että se on vaikuttanut mun elämääni ja mun valintoihini enemmän kuin se itse tietää.
Ja että mua pelottaa sanoa nää asiat sille, ettei se taas katoa mun elämästä, juokse mua karkuun.
Koska mä tarviin mun teräsmiestä, näyttämään mulle miten tässä elämässä pärjätään, niinä päivinä kun itse unohdan miten se tehdään. Muistuttamaan mulle että mulla on sata syytä hymyillä silloinkin kun itkettää.

No, ainakin osasin jotenkuten kirjoittaa sen.
Ehkä mä vielä opin joku päivä myös puhumaan.

Sitä päivää odotellessa,
Terkuin, Mariella 🙂

”En ehkä osaa sulle puhua, jos annetaan ajan kulua, mut kirjoitan susta lauluja, vielä 2080-luvulla.” -Sanni

Tule askelkin lähemmäksi niin puraisen!

Tiedättekö niitä päiviä kun kaikki ärsyttää ja mikään ei toimi eikä tunnu hyvältä.
Semmosia kun tekee mieli vetää verhot ikkunoiden eteen ja jäädä vaan peiton alle pimeyteen itsekseen murisemaan.
Minulla oli tänään sellainen päivä. Paskapäivä.
Virallinen kiukuttelupäivä.

Ensitöikseni purkasin toki turhautumiseni facebookissa, koska sinne on helppo räyhätä kun ei kiinnosta kaverillekkaan soittaa.
”Mulla on hyvät päiväni. Tää ei vaan tasan ole yksi niistä. Vituttaa tää oma saamattomuus ja väsymys. Taas pesen kolmatta kertaa samat pyykit joita en vaan vittu onnistu saamaan tonne narulle! Ja herään vasta iltapäivästä ja kerään puol tuntia peiton alla voimia että jaksan edes kahvia keittää. Tänään eniten vituttaa…. Kaikki!
Jumalauta lähen lenkille tappaa ton asfaltin, moikka!!”, mä kirjoitin.
Ja auta armias kun joku kävi tykkäämässä tilastani. ”Mitähän tykättävää tässäkin vitutuksessa taas oli häh? Tykkääkö ne siitä että mun elämä on paskaa..”, mä huomasin mutisevan itsekseni.
Marttyyrikuolema-itsesääliä parhaimmillaan.

Ja mä tapoin asfalttia. Rupesi pistämään kylkeen jo alkumetreillä ja polveenkin sattui.
Ajattelin että ehkä lenkki piristäisi, hellisi mun mieltä ja kehoa mut tänään sekin oli kaukana nautinnosta.
Purin poskiani ja jatkoin vielä hetken juoksemista kunnes luovutin. ”En mä osaa enää edes juosta!”, mä mietin ja ärsytyksen kyyneleet silmissä kävelin loppumatkan kotiin.

IMG_2021

Niin ja sitten alkoi olla jo sietämätön nälkäkin. Kotona ei mitään ruokaa, tili nollilla, luottokortti tapissa ja huomenna vasta palkkapäivä. Miten mä taas olen onnistunut tässä???!
Itkupotkuraivarit.

Onneksi olin edes muistanut joinain iltoina nesteyttämisen jalon taidon ja oli pulloja joita viedä kauppaan. Sain pulloista just sopivat massit kanawrappiin, paketilliseen raejuustoa ja ananaspurkkiin. Ah, mikä gourmet-ateria mua pian odottaisi.. Vittujee!
Kassajonossa mun takana joku hätähousu tunki itsensä mukamas liikaa mun turvavälilleni, MINUN reviirilleni. Teki mieli ärähtää sille että ”Tule askelkin lähemmäksi niin puraisen!”.
No en ärähtänyt.

Kotona ah-niin-ihanaa-vittujeejee-ateriaani mutustellessa katselen ympärillä vallitsevaa kaaostani. Vaatemyttyjä siellä täällä, huojuvaa tiskivuorta, laskuja jotka pitäisi maksaa ja listaa puheluista, jotka olisi pitänyt hoitaa tänään.
Hoitamattomat asiat kasaantuvat painoksi hartioille ja oma väsymys saada yhtään mitään aikaiseksi ahdistaa.
Tekisi mieli vetää kiukkukännit, mutta siihenkään ei varmaan olis energiaa.

Ja sit puhelin piippaa viestin.
”Onnea!”.
Se on mun ystävältä. Tai mä ainakin ajattelen että me ollaan ystäviä, vaikka me joskus nu…kutaankin (sori, pakkosensuuri äidin valvovien silmien varalle) yhdessä.
”Mistä?”, mä vastaan.
”Synttärit! Olin eka!”, se vastaa.

Huomaan hymyileväni ensimmäistä kertaa tänään. Ja naurahtavan itsekseni.
Mun synttärit on vasta kahden päivän päästä, ja tää henkilö kyllä tietää sen, kunhan haluaa hauskuuttaa.

Ja sit mä ajattelen että okei, tää oli vaan huono päivä, ei huono elämä. Ja huomenna on kaikki taas hyvin.

IMG_2022

Ps. Sinä järjen jättiläinen, joka kumminkin tulet tämän jälkeen heittämään vettä kiukaalle kommentoimalla ”onko sulla se aika kuusta”, niin lupaan ottaa elämäni tehtäväksi etsiä sinut käsiini ja tulla ikkunasi taakse irvistämään!

Ei mul muuta, moikka! 🙂

Tuntemattomat toisillemme

Jotenkin ajatukset harhaili tänään erääseen ”ohikulkijaan”, joka pysäytti mun maailmani kerran, hetkeksi.

Tästä on jo aikaa, en edes muista oliko tää nyt viime kevät, syksy vai talvi. Muistan vain että ulkona oli helvetin kylmä kun jäin pois bussista pysäkilläni sörnäisissä baari-illan jälkeen ja ainoa ajatukseni oli että ”kotiin äkkiä peiton alle lämpimään!”.

Mäessä pysäkin vieressä istui maassa mies, joka itki ja puhui puhelimeen. Mä kuljin ohi korvanapit korvilla ja katsoin miestä, joka näytti todella murtuneelta. Musiikin läpi kuulin kuinka se kiljui luuriinsa että tappaa itsensä. Jäin hetkeksi paikalleni seisoskelemaan ja sytyttelemään tupakkaani, stendari ei tahtonut mun kanssani siinä tuulessa yhteistyöhön. Samalla katselin miestä, joka lopetti puhelunsa ja nosti kädet kasvoilleen peittääkseen kyyneleensä.
Mua alkoi säälittää se jotenkin ihan hirveästi. Otin pari askelta eteen että nyt mä meen jatkamaan matkaani tästä. Ja kaksi askelta takaisin päin. En vain voinut kävellä ohi.

IMG_1991

Ajattelin ensiksi että typeräähän tämä on mennä kenenkään elämiin puuttumaan, mutta kävelin silti miehen luokse. Kosketin häntä olkapäästä ja kysyin ”Onko sulla kaikki hyvin?”. Mikä idioottikysymys. Toki ihmisillä jotka itkee on kaikki ”elämäonparastajustnyt!”. Tajusin itekkin heti kuinka idiootilta kuulostin.

Mies nosti katseensa, katsoi mua hetken hiljaa ja käänsi sitten katseensa toiseen suuntaan ja melkein kuiskaten vastasi ”ei tässä mitään”.
Hmm… Miksiköhän tää vastaus ei riittänyt mulle. Oltiin toisillemme täysin tuntemattomat. Miksi sen olisi mulle pitänyt mitään selittää ja miksi mua olisi edes kiinnostanut kuunnella? Mulla oli kylmä, seuraavana päivänä aikainen herätys ja kiire nukkumaan ja lämpimään, omatkin murheeni kannettavana. Ja sen maailma oli sillä hetkellä rikki, mitä se mulle, täysin vieraalle ihmiselle olisi mitään merkinnyt? Miksi se mulle olisi halunnut siitä puhua, olihan silläkin varmasti kaverit, perhe, ne omat tyypit joille purkaa.

”Okei”, mä vastasin ja jäin vaan seisomaan siihen. Mies katsoi taas muhun päin.
”Mitä jos vedän yhen röökin nyt kumminki tässä?”, mä kysyin vielä.
”Joo siinähän vedät. Itseasiassa oisko sulla heittää mullekkin?”, se sanoi ja mä annoin sille tupakan.
Esittelin itseni sille ja se itsensä mulle ja käteltiin. Sillä oli tosi kaunis ja erikoinen nimi, mutta en aio mainita sitä tässä. Ajattelin vaan sen nimen kuullessani että hitto sit joku päivä jos mä saan pojan niin annan sille ton saman nimen.

Kateltiin vähän aikaa vaan hiljaa ohi ajavia busseja ja autoja ja poltettiin tupakkaa.
”Tää on niin paskaa”, se sanoo pitkän hiljaisuuden jälkeen. Mä katson sitä ja se tuijottaa autotietä meidän edessä. Se kertoo että meni duuni ja asunto ja nyt sitten tyttöystäväkin. Oli tosi rakastunut siihen tyttöön. Mä kuuntelin kun se kertoi sen elämästä. Ja sitten mä kerroin sille että mä tiedän miltä tuntuu jäädä tyhjän päälle. Ja mä kerroin mun elämästä ja se kuunteli. Ja me puhuttiin siitä kuinka väärin se on kun kaikki paska kasantuu ja kaatuu aina niskaan samaan aikaan. Että kuinka paskaa on kun elämä ei anna yhtään armoa vaan imee susta kerralla kaikki mehut mitä irti voi saada.

Poltettiin monta tupakkaa ja puhuttiin.
Pitkään. Varmaan pari tuntia. Ja välillä kaikki kylmyys katosi.
Ja sit istuttiin välillä taas vaan hiljaa ja katottiin kaikkia ohi meneviä busseja, autoja ja ihmisiä.

Me toisillemme tuntemattomat.

”Musta tuntuu jo paremmalta. Vois lähtee kotiin”, se sanoo.
”Joo, lähetään vaan”.

Kävellään yhdessä risteykseen, jossa meidän tiet erkanee. Halataan. ”Kaikkee hyvää sulle”, mä sanon ja lähden kävelemään kotiini päin. Ehdin kävelemään suojatien yli.
”Mariella!”, mies huutaa. Ja mä käännyn.
”Sä oot varmaan enkeli”, se huutaa ja hymyilee. Ja mä hymyilen takaisin ja moikkaan hyvästiksi.
Ja kävelen kotiin, hymyillen, koska se sanoi mua enkeliksi. Se oli todella kauniisti sanottu.

Mun mielestä tää on hieno tarina.
Ja vielä hienommaksi sen tekee se että se on mun elämästä ja että mä sain kokea sen.

Tää maailma olis niin paljon parempi paikka jos meidän ei tarvitsis aina kulkea sokeina korvanapit korvilla muka kiireessä muka jonnekkin. Jos meidän ei tarvitsis ajatella tuntemattoman henkilön murheen nähdessämme että ”tää ei kuulu mulle, ei ole sopivaa puuttua muiden asioihin”. Tyypillistä suomalaista ajattelutapaa, mitä me kaikki, minä ja sinä, joka päivä toteutetaan.

Kuinka usein sä olet toivonut itkiessäsi että joku, edes joku, kysyisi sulta onko kaikki hyvin? Ja kun sä valehtelet että ei oo mitään hätää, kuinka monta kertaa sä olet toivonut että joku, edes joku, ei uskoisi sua? Katsoisi silmiin ja sanoisi: ”paskapuhetta”.

Mä sain itselleni tästä kohtaamisesta paljon. Ja musta tuntuu että mä myös onnistuin antamaan paljon.
Pieniä suuria jälkiä ja muistoja, toisillemme tuntemattomien elämissä.

IMG_1992

Fifty Shades of WHAT THE FUCK

Kävimpä sitten katsomassa tuon kohutun elokuvan Fifty shades of Grey.
Mitään kirjoja koskaan lukeneena tai bdsm:ään sen enempää perehtymättä mun arvioni tästä stoorista perustuu ainoastaan mun henkilökohtaisiin fiiliksiin vain tuon pätkän katsottuani valkokankaalta.

Ihan ensinnäkin, mun mielestä elokuvan nimeksi olisi voinut yhtä hyvin antaa ”Fifty shades of fucked up” tai ”Fifty shades of completely broken” tai miten olisi vaikka… ”Fifty shades of abuse”?

Mun ennakko-odotukset pelkän trailerin nähtyäni oli että olen menossa katsomaan kiehtovaa ja jännittävää, kovin intohimoista rakkaustarinaa, missä on paljon etenkin naisia kiehtovia seksikohtauksia. FAIL!

IMG_1981

Ihan leffan alkumetrit olikin mukavaa ja leppoisaa katsottavaa, just sitä mitä olin odottanutkin. Jopa huumoria löytyi ja oli vitsejä joille nauraa.

Loppuajan elokuvasta sainkin sitten pillittää ja kokea sietämätöntä ahdistusta. Jossain kohtaa teki jo mieli juosta koko salista ulos.

Näyttelijätyö oli mun mielestä hienoa ja koskettavaa, oli helppoa samaistua tarinaan ja roolihahmojen kokemiin tunteisiin.

Luin myöhemmin kotona joitain arvosteluja netistä elokuvaan liittyen. Törmäsin paljon sellaisiin, missä kritisoitiin koko hommaa ja elokuvaa pyydettiin jopa boikotoimaan. Monien mielestä elokuva esitteli hyväksikäyttöä, väkivaltaisia parisuhteita ja narsismia jollain tapaa jännittävänä ja kiehtovana, ikäänkuin puolustellen.
Mä koin tän eri tavalla.

Löysin leffasta todella paljon samoja piirteitä, mitä omasta jo luojankiitos ohi olevasta suhteestani mieheen, joka ilmeisesti sai jonkinlaisia kiksejä muiden ihmisten alistamisesta ja kontrolloimisesta.

Ensin kaikki on intohimoista ja jännittävää. Sitten sitä näytetään toiselle että hei mulla on tämmönen piilevä puoleni, ottaisitko senkin vastaan? Seuraavaksi kokeillaan niitä omia rajoja, sitä miten pitkälle sitä olisi valmis menemään rakkautensa tähden. Tullaan riippuvaiseksi niistä kaikista ihanista, intohimoisista ja jännittävistä hetkistä mitä yhdessä koetaan aina ikäänkuin palkinnoksi siitä, että on myöntynyt toisen takia johonkin sellaiseen mihin ei itse olisikaan valmis. Aletaan ajatella että okei, ehkä tälläkin on joku hinta. Ja se lasku on vain maksettava, mikäli haluaa nää hienot henkeäsalpaavan hyvät hetket vielä kokea sen toisen kanssa. Parisuhteesta tulee bisnestä.
”Tee näin ja olen sinun”.
Toisen lähelle ei enää pääse, ellei ole valmis maksamaan siitä.

Ja onhan se jollain tasolla vielä kiehtovaa ja seksikästä kun mies osaa ottaa ohjat.
Mutta liikutaanko enää turvallisilla vesillä kun parisuhde alkaa kaivata turvasanoja? Kun pelkkä ”Ei” ei enää riitä.

Mun mielestä elokuva kuvasi hienosti epäterveen parisuhteen vaaroja, sen aiheuttamaa tuskaa ja ahdistusta, mitään kaunistelematta.
Itselle ei jäänyt leffasta todellakaan sellainen olo että ”hitto kuin ihana rakkaustarina, siis just tommosen mäkin haluan”.
Ei todellakaan.
Mun mielestä elokuva toimi hyvänä varoittavana esimerkkinä siitä miten pieleen asiat voivat mennä.

Kaikenkaikkiaan rakastan leffoja, jotka saavat tunteet pintaan. Tarinoita, joita jää miettimään vielä jälkeenpäin. Fifty shades of Grey on mulle yksi niistä.

Ja sitten tälleen loppukevennykseksi voisin mainita että Jamie Dornan on ihan helvetin kuuma mies! Ja että leffasta löytyi myös hyvää musiikkia, jotka latasin heti omalle spotify-soittolistalleni.

Jatkoa tälle leffalle odotellessa! 🙂
Terkuin, Mariella.

Haavekuvia rakkaudesta

Pläräilin tossa ystävänpäivänä facebookissa mun newsfeediä läpi ja päätin että tää on luultavasti paras päivä vuodesta selailla muiden poustauksia kun kaikki on niin täynnä rakkautta. Ihan hymyn toi huulille kaikkien kavereiden pusu ja halikuvat ja aforismit ystävien ja rakkauksien merkityksistä elämässä.

Kirjoittelin itsekkin blogitekstin mun ystävien tärkeydestä mun elämässä, jonka jälkeen rupesin siinä sitten miettimään että mimmostakohan olisi olla itse parisuhteessa tänä päivänä. Tai mimmosta mä ylipäätään toivoisin että se olisi.

Tässä itse jo jonkin aikaa sinkkuna elettynä, jo kuitenkin niin tottuneena yksin elämiseen ja asumiseen, olisi hassua kuvitella että elämään kävelisi joku tyyppi joka laittaisi tän mun pakkani sekaisin, pidemmäksikin aikaa.
Kun onhan noita miehiä tullut ja mennyt, mutta että sitten kun tuliskin vastaan semmonen, josta mä miettisin että ”ei hitto tästä mä tykkään varmaan vielä viikonkin päästä!”. Joku semmonen jota jäisi kaipaamaan kun se lähtisi.

Mä jotenkin nautin siitä että mä voin mennä ja tehdä mitä huvittaa, eikä mun tarvitse kenellekkään ilmoitella itsestäni. Että mä voin halutessani lämäistä puhelimen kiinni ja kadota jos siltä tuntuu.
Mutta kyllä sitä välillä tulee mietittyä että olisipa se kiva kun olisi joku vaikka toivottamassa hyvää yötä, tai että ei tarttis joka aamu itse aamukahviansa keittää. Joku joka kattois mun meikitöntä naamataulua ja pystyssä olevaa tukkaa mun herätessä ja sanois ”moi ootpas sä söpö, anna pusu”.
Ja kun välillä on semmonen olo että hitto kun olisi niin paljon rakkautta annettavana mutta ei oikein ketään johon sen vois purkaa!
Koska sekin on tosi kivaa, ellei vielä parempaa, se rakkauden antaminen toiselle.

Mä oon aina ollut lahjakas haaveilemaan, teen sitä varmaan suurimman osan mun ajasta.
Ja aloin sitten haaveilemaan että mimmonen olisi mun unelmien poikaystävä. Tai unelmien parisuhde. Semmonen leffa, romanttinen komedia omasta elämästä, mitä olisi oikeasti kiva katsella.

IMG_1959

Noh, mistäs aloitetaan..

No ihan ensiksi mun poikaystävä olisi semmoinen perheläheinen tyyppi. Tarkotan tällä sitä että se pitäisi perhesuhteita tärkeänä ja rakastaisi sen siskoja, veljiä, isiä ja äitiä. Jotenkin semmoset miehet jotka puhuu äidistään rumasti on mulle hirveä turn off. En oo ihan varma miksi. Ehkä siksi että mulle mun äitini on mun elämäni ihan ykköstyyppi ja mut on kasvatettu niin että äitiä pitää kunnioittaa eikä sille huudella rumia vaikka se olisi kuinka ärsyttävä joskus.

Sillä olisi myös semmonen tarttuva hymy. Semmonen että kun se hymyilisi niin mäkin hymyilisin ja miettisin että okei mitään muuta en tässä maailmassa nyt enää tartte tänään.

Ja sit se antais mun pukeutua sen t-paitaan yöksi (Mä en tiedä mikä tää juttu on mut mä oon aina tykänny pitää poikaystävien vaatteita mun yökkäreinä).

Se keittäis välillä mun puolesta ne aamukahvit, ilman että tarttis edes pyytää. Ja jos nyt ihan äärimmäisyyksiin mennään näissä mun haavekuvissa niin meillä olisi semmonen koti, mistä olisi suoraan sängystä näköyhteys keittiöön, ja sitten mä voisin leikkiä että mä nukun kun se keittelisi kahvia pelkät boxerit päällä ja mä voisin salaa tiirailla sen peppua ja miehekästä selkää. Ja sit mä voisin nousta sängystä kun kahvi olisi jo valmista ja joskus se toisi sen mulle sänkyyn asti. Se olisi rakkautta jos mikä!

Vähän villikin se olisi, samankaltainen kuin mä. Se ajattelisi että ihan sama onko meillä ikää se viisi vai viisikymmentä vee niin kyllä me voidaan sinne pulkkamäkeen mennä, tai hyppiä trampoliinilla tai kirmata alaston uinnille keskellä kesäyötä ja miettiä et hitto kuin kivaa tää on.
Ja sillekkin raha olisi vain rahaa. Sitä mitä tulee ja menee, pelkkää materiaalia. Me vedettäis yhdessä yössä tilit tyhjäksi ja naurettais aamulla että ”Oh well.. Syödään sit makaronia ja ketsuppia loppuviikko, ainakin oli hauskaa! YOLO!”

Eikä se olisi mulle aina vaan pelkkää ”beibi ai lav juuta ja kaikki sussa on parasta” vaan se uskaltaisi myös kertoa mulle että ”nyt sä oot muuten todella ämmä että voisitko lopettaa”.
Ja se tykkäisi myös piikitellä mua. Jotenkin tykkään siitä jos mies osaa vähän vittuilla, sillä lailla hyväntahtoisesti ja huumorilla, liikaa henkilökohtaisuuksiin menemättä.

Ja mitä seksiin tulee niin se haluaisi sitä myös muutenkin kuin pimeässä peiton alla nukkumaan mentäessä. Se ehdottaisi mulle että ”hei sunhan pitää lähtee töihin vasta kahenkymmenen minsan päästä että miten ois pikaset tässä ja nyt?”.

Ja me viihdyttäis hyvin myös kotona. Sohvalla sipsipussin ja leffan kanssa. Tai se voisi vaikka pelata pleikkaria ja mä makaisin sen sylissä läppärin kanssa kirjottelemassa mun blogiani. Ja välillä se irrottaisi otteensa pleikkaohjaimesta ja hipsuttaisi mua.

IMG_1962

Eikä mikään noista mun haavekuvistakaan ole ihan must-juttu, eikä niiden tarttis just noin mennä. Loppujen lopuksi mäkin olen vain ihminen ja mäkin haluan oikeastaan vain olla rakastettu, välillä muulloinkin kuin pilkun jälkeen ja vain siihen asti kun aamuhämärässä keräilen mun kledjut lattialta ja hiivin hiljaa ulos.
Eiköhän kaikki meistä halua?

Ystävät tekee tyhmästä kivaa

”Some people make your laugh a little louder, your smile a little brighter and your life a little better”

Mun ystävänpäivälahjani saapui tänä vuonna aikaisessa, eilen 13.2.2015. (Perjantai kolmastoista… Niimpä muuten!). Olin juuri aloittanut työvuoroni kun ihan yllättäen vatsassa alkoi niin helvetinmoiset kivut että meinas jalat alta lähteä. Menin ihan kaksinkerroin, en pystynyt suorassa seisomaan, hengittämään syvään tai tekemään oikeastaan yhtään mitään kuin itkeä.
Poistuin toimistoon piiloon asiakkailta ja jäin odottelemaan että kipu menisi ohi. Ei se mennyt. Paheni vain. Soitin mun parhaalle ystävälle Sonjalle, joka aloitteli vapaata viikonloppuaan baarissa punaviinilasillisen äärellä. ”Lähetkö mun kans sairaalaan?”. ”Joo lähen”, Sonja vastas mulle sen enempiä miettimättä tai kyselemättä.
Kelatkaa, tyypillä on eka vapaaviikonloppu varmaan vuoteen ja varmasti mukava nousuhumala päällä, mut silti se lähti mun seuraksi ja tueksi viettämään perjantai-iltaa Meilahden kururgiselle poliklinikalle.
Mun mielestä tätä voi jo kutsua ystävyydeksi.

Siellä me istuttiin ja makoiltiin pitkin penkkejä useamman tunnin ja nukuttiin yhdessä pienet päiväunetkin. Sonjaa selvästi suoraan sanottuna vitutti että sen perjantai-ilta valui hukkaan mutta se ei lähtenyt mun viereltä, ei vaikka sanoinkin pari kertaa että se voi jo lähteä. Ja musta oli ihanaa että se oli siellä mun kanssa. Piristämässä.

Vaikka mua sattui ihan helvetisti, turhautti ja ärsytti kaikki se venailu ja kokeet toisensa perään niin se nainen sai mut silti nauramaan.
Huomasin aulassa elintenluovutuskortin ja tokasin läpällä että ”Ihan kaiken varalta vois vaikka tämmösen nyt tässä täytellä, onks sul kynää?”. ”Ja mitähän elintä sä meinasit enää kierrättää? Sydän pirskaleina, maksa paskana…”, Sonja alkoi luettelemaan ja mä nauroin vaikka nauraminenkin sattui vatsaan.
Ja aina kun joku lääkäri käveli ohi tai kävi aulassa huutelemassa jonkun nimeä niin Sonja esitti vastalauseen: ”Pietilä..” Tai ”Vois sitä Pietilän kansioo vilkasta samalla..”.
Se oli niin mun asianajajaa siellä että! 😀

IMG_1947

Hoitsu tuli lämäämään mun käteeni rannekkeen jossa oli mun nimi ja sotu. ”Eih! Tiiätkö sä mitä toi meinaa! Sä jäät tänne yöks! Mä en sitte ala sulle mitään kamoja tänne roudaamaan sun himasta!”, Sonja uhkaili. Mua hymyillytti. Mä tunnen mun ystävän ja mä tiesin että se olisi nimenomaan ollut ensimmäisenä juoksemassa mun asioitani jos siihen olisi tullut tarve.

Maailman kurjin ja pitkäveteisin sairaalareissu ikinä? Olisi voinut olla. Mutta ystävät on sellaisia, saavat pahankin paikan tullen tehtyä tilanteista kuin tilanteista huumoria. Saavat sut nauramaan kyynelten keskellä. Tekevät elämästä vähemmän pitkäveteistä. Jakavat asioita sun kanssa, uhrautuvat sun puolesta.
Tekevät tyhmästä kivaa!

Kiitos Sonja eilisestä, parempaa lahjaa ystävänpäiväksi en ois voinut toivoa kuin sä ja mä, ihan sama missä, vaikka sairaalassa!

Mun ystävien merkitys mun elämässä korostui huippuunsa pari vuotta sitten kun purkasin kihlaukseni. Menetin mun perheeni, jäin asunnottomaksi ja lopulta meni myös työpaikka. Olin totaalisesti tyhjän päällä.
Olin laiminlyönyt kaikkia ystävyyssuhteitani, katkaissut välejä ja työntänyt kavereita kauemmaksi elääkseni vaaleanpunaista unelmaani silloisen prinssini kanssa. Olin silloin kai liian ylpeä kertoakseni edes ystävilleni mikä meininki meillä oli kotona.
Ja niinkuin olin kovasti vannonut että musta ei koskaan tule sellaista seukkaajaa että kaikki kaverit jää ja on vaan minä ja se ja parisuhde.
Ajattelin että olin nyt ihan yksin, mutta luulin väärin.
Mun ystävät olivat vielä siellä, vaikka kuvittelin että olin onnistunut mokaamaan ja pahasti silläkin saralla. Kun ne saivat kuulla että nyt mun elämässä rytisi ja pahasti niin jokaikinen juoksi mun luokseni ojentaen kättään avuksi. Kuuntelivat. Käskivät lopettamaan anteeksipyyntelyn. Tyrkyttivät avaimiaan että hei tuu tänne asumaan. Yks kaveri soitti ja sanoi että ennenku ittees sinne jojoon vedät niin kokeile vaikka tulla ensiksi mulle töihin.
Eikä mun tarvinnut niille selitellä mitään.

IMG_1946

Mä opin jotain todella isoa. Jotakin niinkin kliseistä että kundeja tulee ja menee mutta ystävät on ne jotka jää sun luokse. Repii sut ylös ja näyttää taas miten lennetään. ”Sinä et sinne peiton alle jää surkuttelemaan itseäsi!”, ne huutaa.
Vaikka kuinka jollekkin prinssille olisi ikinä kaikkensa antanut niin eipä ole yksikään kyllä tullut mua ylös repimään sen jälkeen kun on matto vetäisty jalkojen alta.
Ja tästä edes ei yksikään poikaystävä tule enää mun ja mun frendejen väliin. Mun ystävät on mun perhe. Ja tämä paketti tulee sitten minun mukana, ota tai jätä!

Kun oon mun ystävien kanssa, mä unohdan että mulla on pian ikää jo kaksikymmentäkuusvee. Ystävien kanssa on mahtavinta tehdä kaikkea ihan päätöntä ja typerää. Ja lopuksi nauraa itselle ja toiselle ja miettiä mitä sitä taas tuli tehtyä. Mun ystävien kanssa mä voin olla niin pelle kuin mua huvittaa ja ne rakastaa mua silti. Mä voin purkaa mun ärsytykset niihin ja aukoa päätä ja sanoa viiden minuutin päästä että ”anteeksi en tiedä mikä minuun meni, jokin demoni varmasti riivasi minut” ja ne taputtaa vain mun selkään hymyillen että ”there there, tervetuloa takaisin”.

”Jotkut on niin köyhiä että niillä ei oo muuta kuin rahaa.”
Mulla ei oo fyrkkaa, mutta mulla on mun ystävät. Ja siksi mä oon miljonääri!

Ihanaa ystävänpäivää!
Olkoot sellainen 365 päivää vuodessa!

Pusuja ja haleja!
<3:lla Mariella