Näytä raiskaajallesi keskisormea

Heräilen hyväntuulisena ja hymyillen, vaikka ulkona sataakin, ja pistän aamukahvit porisemaan. ”Tänään on hyvä päivä”, mä mietin ja tunnen itseni elinvoimaiseksi. Kahvin valmistumista odotellessa kirjaudun facebookkiin. Mun uutisnauha tulvii kavereiden jakamia uutisarttikkeleita Tapanilan raiskaustapauksesta. Jätkät sai sitten ihan vuoden ehdollisen tuomion. Tekoa ei pidetty tarpeeksi nöyryyttävänä tai törkeänä.

”Mitä vittua mä luen?!”, mä huomaan huutavani itsekseni. En voi uskoa silmiäni, eikä kommenttien ja kantaaottavien artikkelien perusteella kukaan muukaan voi.

Mut valtaa ihan äärimmäinen tunnemyrsky ja purskahdan itkuun vähän väliä. Välillä tulee ihan huono olo juttuja lukiessa. Välillä raivostuttaa niin että tekisi mieli paiskoa tavaroita seiniin.

Mua sattuu ja syvälle. Henkeä ahdistaa.

”Raiskauksista annetut kevyet tuomiot voivat vähentää uhrien halua ilmoittaa rikoksesta. Näin sanoo Raiskauskriisikeskus Tukinaisen juristi Riitta Silver Tapanilan joukkoraiskauksen kohua aiheuttaneiden alhaisten tuomioiden jälkeen.

”Raiskauksen uhrit voivat pelätä rikosilmoituksen tekemistä, kun he lukevat uutisista, että raiskaajat saavat vain lyhyitä tuomioita. He voivat pitää sitä myös hyödyttömänä”, Silver sanoo.”

  

Onko tämä hyvä päivä tehdä rikosilmoitus raiskauksesta?

Jos tämä olisi se päivä, kun mun pitäisi päättää, että teenkö ilmoituksen raiskauksesta, niin luultavasti jättäisin tekemättä. Ja näin ajattelee varmasti moni muukin raiskauksen uhri, joka punnitsee mielessään ilmoituksen tekemisen kannattavuutta.

En voi kertoa, mitä tunnetiloja kyseisen uutisen uhri tällä hetkellä käy läpi, mutta uskon että voin omalla tavallani samaistua häneen ja miksen kaikkiin muihinkin raiskausten uhreihin tällaisia uutisia lukiessa.

Minut on myös raiskattu. Mua ei raiskannut ulkomaalaistaustainen poikajengi, jotka ahdisteli mua jo junamatkalla ja lähtivät pysäkilläni seuraamaan. Mua ei raiskannut mies, joka hyppäsi pimeällä lenkkipolulla puun takaa ja kaatoi pusikkoon puukkolla uhaten. Mut raiskasi mies, jota rakastin. Silloinen avopuolisoni. Yhteisessä kodissamme.

Tilanteet ja tekotavat ovat erilaisia. Uhrit ja tekijät ovat erilaisia. Kokemuksen jättämät näkymättömät arvet ovat kuitenkin samat. Nöyryytys, häpeä, tunne että oikeutesi päättää omasta kehostasi on riistetty. Arvottomuuden tunne. Viha. Luottamuspula. Paniikki. Ahdistus. Pelko.

”Uhrin kannalta tärkeintä on, että oikeudenmukaisuuden tunne jollain tavalla toteutuu: tekijä tuomitaan ja todetaan, että hän on tehnyt väärin minua kohtaan.”

Pari vuotta sitten, pitkään rohkeutta kerättyäni, tein ilmoituksen raiskaajastani. Olen siitä asti miettinyt, että mikä olisi pahin mahdollinen asia, mitä voisi tapahtua: Se, että kukaan ei usko mua. Että se ei saa mitään tuomiota. Se, että se kävelee ulos oikeussalista vapaana miehenä. Naureskellen mennessään. Että kukaan ei kerro sille että se on tehnyt väärin.

Se olisi suoraan puukko sydämmeen (tai no siihen johonkin repaleiseen läpyskään mitä tuolla enää on jäljellä). Se olisi suoranainen viesti mulle, että ”hei kato ei tommone nyt niin vakavaa ole, menes nyt muualle surkuttelemaan siitä, tommosii nyt sattuu kato, pojat on poikia”.

Omien kokemuksieni oikeuskäsittely on vielä kesken ja raiskaajani on edelleen vailla tuomiota. Voin vain toivoa parasta ja varautua pahimpaan. Eikä Tapanilan tapaus ole ensimmäinen uutinen, joka on saanut mut vaipumaan epätoivoon oman juttuni suhteen.

  
Miksi tänään(kin) on silti hyvä päivä tehdä rikosilmoitus raiskauksesta?

Koska oli tuomio mikä tahansa, haluatko sinä, raiskauksen uhri, hiljenemällä päästää raiskaajasi kuin koiran veräjästä? Vai haluaisitko ilmaista hänelle, että arvostat itseäsi sen verran, että edes sinä tiedät hänen tehneen väärin ja vaadit hänet teoistaan tilille? Suhun sattuu, anna sen sattua edes puoliksi häneen.

Voin oman kokemukseni puolesta sanoa, että kävi miten kävi, en kadu päivääkään että uskaltauduin tekemään ilmoituksen ja puhumaan kokemuksistani julkisesti. Ilma, jota hengitän, ei ole koskaan tuntunut niin raikkaalta kuin sen jälkeen kun kävelin ulos kuulustelusta.

Täten olen näyttänyt keskisormea raiskaajalleni ja antanut hänelle sen viestin, että muhun jos kosket ilman mun lupaa niin asia ei jää siihen. Mä en koskaan tule olemaan se nainen, joka pitää turpansa kiinni alistuen. Mä taistelen vastaan.

Sinä, raiskauksen uhri, älä anna virheellistä viestiä raiskaajallesi. Älä anna hänen luulla, että sinulle voi tehdä mitä vain. Näytä keskisormea. Arvosta itseäsi. Tee rikosilmoitus!

Mainokset

8 kommenttia artikkeliin ”Näytä raiskaajallesi keskisormea

  1. Asiaa!
    aihe, josta voisin puhua vaikka ja kuinka.
    Jokaisella meillä on syynsä jättää ilmoitus tekemättä… Tai tehdä se.
    Nyt vahvempana sanoisin, että TEHKÄÄ RIKOSILMOITUS! olipa kyseessä oma tuttu, kumppani, sukulainen, kaveri tai tuikituntematon. Mikään puhe ei poista tapahtumaa! tottakai raiskaaja puhuu itseään pois tilanteesta. Tottakai! Uhrista tehdään syypää kaikkeen. Mutta se on väärin! Ketään ei saa ottaa väkisin, vaikka olisi itsekin ollut siinä alussa mukana! EI on EI.
    voih, minulla tunteet puskevat pintaan. Parempi lähteä nukkumaan.

    Tykkää

  2. Heippa!
    Lueskelin sun toisesta blogista ton ptsd postauksen ja ajattelin kysyä miten pärjäät nyt sen kanssa, saisko vaikka ”päivityspostausta”?:)

    Tykkää

  3. Hei Hailey! Kirjoitan sulle muutaman päivän sisään päivityspostauksen 🙂 hassua, olin juuri tässä mietiskellyt että olis varmaan pienen päivityksen aika, kommenttisi oli vähän kuin potku persauksille että ”alahan kirjottaa jo tyttö” 😀

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s