Run for your life

”Miksi sä juokset?” ne kysyy. ”Miksi sä et juokse?”, mä kysyn.

Oon tehnyt kymmenentuntisen työpäivän. Herännyt aikaisin aamulla huonosti nukutun yön jälkeen. Ollut koko päivän jaloillani. Mun jalkoihin sattuu. Mua väsyttää ja kiukuttaa.
Pääsen kotiin vasta myöhään illalla. Ulkona alkaa sataa kaatamalla ja kadut hiljenee. Kohta koko maailma nukkuu.

Mä en nuku. Mä vedän mun juoksukengät jalkaan ja laitan nappikuulokkeet korville.

Tänä yönä mä juoksen.

  
”Mä en tajua miten sä jaksat juosta, se on niin tylsää”.

”Miksi sä juokset keskellä yötä, silloinhan nukutaan?”.

”Sä oot niin outo, onko tossa mitään järkeä?”.

Kun mä juoksen, mä en ajattele että mä olen tekemässä urheilusuoritusta. Mä ajattelen vähän isommin. Mä ajattelen että mä kehitän itseäni, tullakseni itseni parhaaksi versioksi.

Kylmä tuuli piiskaa sadetta mun kasvoille kun mä astun ulos rappukäytäväni ovesta. Mun kengät koskettaa asfalttia ja mä hymyilen. Vedän syvään henkeä, keuhkot täyteen sateen puhdistamaa raikasta ilmaa.

Tunnen kuinka jokainen solu mussa herää eloon. Mä oon vapaa.
Mä laitan musiikin täysille. Lindsey Stirling on tänään tähdittämässä mun juoksuani, kuten monina muinakin öinä.
Lämmittelen kävelemällä Töölön lahdelle.

Tykkään juosta erityisesti siellä, ehkä kauniiden maisemien takia.
Kun oon perillä siellä, mä alan juosta.

Ensimmäiset minuutit tuntuu raskailta, mut mä tiedän että pian mun askel kevenee. Mä annan mun ajatusten lentää. Mietin mitä mä haluan mun elämältä, mietin asioita mistä mä unelmoin ja mitä mä olen valmis tekemään niiden toteuttamiseksi.

Pian mä en enää tunne mun jalkoja. Ne tuntuu jo niin kevyiltä, että unohdan niiden olemassa olon. Nyt mä en enää juokse, nyt mä lennän.

Saan itseni sellaiseen moodiin etten enää juokse mun jaloillani vaan juoksen mun sydämelläni.

  
Jossain kohtaa mun jalat muistuttaa mua olemassaolostaan. Ne tahtoo jäädä asfalttiin kiinni, ne huutaa mulle että ”Lopeta, meitä polttelee! Ei me jakseta enää, meitä väsyttää!”.

Keräilen päässäni kaikki mun sen hetkiset negatiiviset tunteet, sen hetkiset pelot ja ahdistukset ja pettymykset ja vihan tunteet. Poljen ne maahan.

Mä mietin kaikkia vastoinkäymisiä ja haasteita, mitä mä olen kohdannut mun elämässäni tähän asti. Ja muistutan itseäni siitä, että miksi mä silti olen tässä nyt, sateessa juoksemassa. Mä olen tässä siksi, että mä en koskaan luovuttanut. Mä en antanut periksi kun muhun sattui, kun mua väsytti.

Miksi mä antaisin periksi nytkään?

Ja mä jatkan juoksemista. Näytän mun jaloille että se olen minä joka täällä määrää, ette te.
Ja kun mun mieli on taas rauhallinen ja puhdistunut, kun musta tuntuu taas hyvältä ja voimakkaalta, niin sitten mä olen maalissa.

Pysähdyn sillalle. Tasaan mun pulssiani ja venyttelen. Oon hetken ihan hiljaa ja itsekseni.

Mä tunnen että tänä yönä mä voitin taas jotain. Voitin jälleen kerran itseni.
Ja mä kävelen kotiin tyytyväisenä, koska mä jälleen todistin itselleni että mä pystyn mihin vain.

  
Mullakin on päiviä, jolloin herkästi tulee keksittyä tekosyitä, joilla yritän selitellä itselleni miksi mä en voisi tänään juosta.

Silloin on hyvä palauttaa mieleensä, että tässä maailmassa on ihmisiä, jotka antaisivat mitä tahansa yhdestä juoksulenkistä. Halvaantuneita ihmisiä pyörätuoleissa, ihmisiä jotka ovat menettäneet jalkansa.
Ja sitten on Kayla Montgomery, MS-tautia sairastava supernainen, joka on päättänyt näyttää sairaudelleen keskisormea ja juosta.
Tällaisten asioiden ajatteleminen saa väkisinkin työntämään omat tekosyynsä syrjään ja vetämään ne juoksutossut jalkaan, satoi tai paistoi.

  

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s