Teräsmies

Tässä viime viikonloppuna vietin mahtavat 26-vuotis synttärini. En toivonut muuta kuin ystävät mun ympärille ja pari päivää täysin ilman huolia ja murheita. Ja sen myös sain. Kaikki oli täydellistä! Tunsin itseni pitkästä aikaa todella, todella onnelliseksi. Kiitos, ystävät, nää pippalot mä tuun muistamaan aina!

Sitten mä mietin myös, että on olemassa sellainen kylmä fakta, että tästä mä en enää nuoremmaksi muutu, enkä tosin haluaisikaan.
Mutta että sen kunniaksi voisi tehdä jotakin repäisevää. Jotain mikä mua vähän pelottaa.
Ja voi kuulostaa naurettavalta ja vähäpätöiseltä teolta, mutta mulle tää on iso juttu. Nimittäin nimenomaan tämän blogitekstin kirjoittaminen.

En oo koskaan ollut mitenkään lahjakas puhumaan, etenkään kun pitäisi kertoa tunteistaan jollekkin toiselle. Onneksi mä löysin eräs kaunis päivä tän kirjoittamisen. Ilman sitä mulla varmaan hajoaisi pää ja muutama kahvikuppi siinä sivussa.

Mä oon aina halunnut uskoa että kaikennäköiset enkelit ja supersankarit on oikeasti olemassa. Mutta toisin kuin elokuvissa, ne elelisi täällä meidän kaikkien keskuudessa, itsekkin mukamas täysin tavallisina tallaajina. Täysin itsekkin tietämättään toteuttaen sankaritekojaan, pelastaen hädässä olevia.

Tää blogikirjoitus kertoo yhdestä teräsmiehestä mun elämässä.

IMG_2064

Tapasin tän miehen ollessani 19-vuotias. Sanotaan nyt että sen nimi olisi vaikka Max. Eksyin jotenkin vahingossa kaverini kanssa paikkaan, jossa Max silloin työskenteli. Iskin silmäni siihen ja lähetin myöhemmin kaverini mukana sille sydänterveiset kera puhelinnumeroni. Mun yllätykseksi Max ottikin muhun yhteyttä ja halusi tavata mut.
Muhun vetosi Maxissa ensimmäisenä sen käsittämätön itsevarmuus ja ilkikurinen virnistys jokaisen vitsin perään mitä se laukoi ilmoille. Sarkastisuus. Uskomaton verbaalinen lahjakkuus ja sanavalmius.

Kun tutustuin Maxiin paremmin mä aloin ihailla myös sen määrätietoisuutta ja päättäväisyyttä. Selkärankaa pysyä päätöstensä takana. Kaikkia niitä piirteitä joita en itsestäni löytänyt, joita olisin toivonut itse myös omaavani.

Tiedättekö sellaisia tyyppejä, jotka kävelevät tilaan kuin tilaan ja naps vaan ottavat sen tilan haltuunsa?
Sellainen Max on, sillä on sellainen ihmeellinen charmi.

Me suudeltiin ensimmäisen kerran sen luona sohvalla. ”Sori mun pitää nyt kokeilla tätä”, se sanoi ja otti mun kasvot sen käsiin ja suuteli mua. Ja sitten se oli ihan hiljaa, katsoi mua.. ”Sä sait mut ihan sanattomaks”, se sanoi. Ja mietin että miten se on mahollista edes, miehelle, jolta ei kyllä sanat lopu kesken.
Ja sen kaikki kosketus oli täynnä sähköä, semmoista mikä täyttää sekunnissa kaikki verisuonet päästä varpaisiin ja saa ihan heikoksi.

Ihastuin Maxiin.

Mulla oli omat asiani aika kuralla. Olin vasta muutamia kuukausia sitten eronnut ensirakkaudestani, jonka kanssa olin jakanut kaikki kultaiset teinivuoteni. Mun alkoholinkäyttöni oli lähes päivittäistä ja sorruin kokeilemaan huumeita. Olin älyttömässä kierteessä, enkä tahtonut löytää motivaatiota asioideni järjestämiseen kuntoon. Kävin töissä mutta koulu jäi kesken.

”Mariella sä oot tosi kiva tyttö mutta sun pitää vähän rauhoittua”, Max sanoi mulle kerran.
Ja sen päivän jälkeen en ole koskenut huumeisiin, en tähänkään päivään asti. Vähensin todella roimasti juomista, aloitin juoksemisen. Sain asunnon ja sisustin sen, laitoin mun elämäni kuntoon.
Vain koska halusin näyttää Maxille että ”kato mä pystyn tähän!”
Max ei tiedä tätä. En koskaan kertonut sille että koska olin niin ihastunut siihen, mä sain vihdoin motivaatiota korjata mun asiat.
Mä en edes halua tietää mihin katuojaan mä olisin päätynyt, jos en olisi ihastunut siihen.

Kun me oltiin kahden, Max osasi olla myös tosi hellä ja romanttinen. Ei mikään ylenpaattinen siirappia tuputtava romeo, mutta sillä lailla omalla tavallaan.
Huomioiva. Vaihtoi mulle aina puhtaat lakanat kun menin sen luokse yöksi. Antoi mun valita leffat joita se itse vihasi. Teki mulle ruokaa, kysyi aina onko mulla nälkä. Ja kerran kun oltiin mun luona se käski mut sänkyyn, sytytteli mun makkariin kynttilöitä ja hieroi mun selkää.
Se sai mut hymyilemään. Ja paljon.

Rakastuin Maxiin.

Kerroin sen kerran sille, että oon rakastunut siihen.
”Mariella pliis älä sano noin”, se pyysi.
Se ei halunnut olla mun kanssani.
Ja mä en ymmärtänyt.
Mä en ymmärtänyt miksi mä en riittänyt sille.

Max haaveili varmaan jostain toisenlaisesta naisesta. Jostain hillitymmästä, naisellisemmasta, kiltimmästä, viattomammasta, kauniimmasta.
Mä en tämmösenä ailahtelevaisena, ikuisena haaveilijana, mokailijana, poikatyttönä olisi koskaan voinut olla sen tyttöystävä.

Silti me hengailtiin pari vuotta.
Tietäen molemmat että meistä ei tule koskaan paria.

Ja sitten koitti mun 22-vuotis synttärit. Ja mä tapasin miehen, ”Danielin”, johon hullaannuin, josta myöhemmin kirjoitin kokonaisen toisen blogini The Blind Leap (http://theblindleap.wordpress.com), mutta se on toinen tarina se.
Näin Maxia vielä hetken sen jälkeen. Kerroin Maxille Danielista ja näytin sille kuvankin siitä. ”Näyttää ihan vaimonhakkaajalta”, Max tuhahti kuvan nähdessään.
Nyt jälkeenpäin olen vain miettinyt sen kommentin ironiaa. Olisimpa nähnyt sen saman tuolloin kuin Max.

Katkaisin välini Maxin kanssa, poistin puhelinnumeron ja facebook-kavereista ja päätin keskittyä uuteen parisuhteeseeni ja antaa sille kaikkeni.

Max ilmestyi aina välillä mun työpaikoille. Syömään tai kahville. Kerran toi mulle aurinkolasit tuliaisiksi joltain matkaltansa.
Ja yksi päivä pitkän hiljaisuuden jälkeen se ilmestyi taas syömään mun duunipaikalle. Mulla oli ollut Danielin kanssa taistelu kotona. Olin itkenyt koko yön ja silmät turvoksissa, ilman meikkiä ja väsyneenä elämään mä mietin, että vittu miks just tänään kaikista päivistä sun piti tänne ilmestyä. Istuin Maxin pöytään pitämään breikkiäni hetkeksi. Se puhui jostain sen uudesta tyttöystävästä ja jostain matkasta ja mä vaan mietin että mun mustelmiin sattuu, mutta onneksi sä et näe niitä mun vaatteiden läpi. ”Sä näytät tosi väsyneeltä, onks kaikki hyvin?”, se kysyi. Mun sisällä kiehui ja mun olisi tehnyt mieli romahtaa itkemään siihen paikkaan. ”Oon vähä kipee vaa”, mä vastasin.

Enkä kuullut sen jälkeen Maxista enää pitkiin aikoihin.

Erosin Danielista. Uskaltauduin laittamaan uudestaan Maxille kaveripyynnön facebookissa, jonka se hyväksyi. Se seurusteli edelleen. Jonkun tosi kauniin tytön kanssa. Vaihdettiin pienet kuulumiset niitä näitä. Ei sen enempiä. Sillä vaikutti menevän hyvin ja olin onnellinen sen puolesta.

Mun elämässä rytisi ja myrskysi pahemmin kuin koskaan. Ero Danielista oli raskain ja voimat vievin asia koskaan mun elämässäni. Keväällä 2014 juuri 25-vuotis synttäreideni tienoilla olin todella huonossa jamassa oman pääni kanssa. Ajattelin tosissani itsemurhaa jo toisen kerran ihan parin kuukauden sisään.
Olin oikeastaan jo valmis lähtemään täältä.
Olin totaalisesti pohjalla, enkä vaan löytänyt mistään mitään hyvää, yhtä ainuttakaan positiivista ajatusta.

Päivänä jona heräsin jälleen omaan huutooni ja itkuuni ja mietin että okei nyt riittää, Max laittoi mulle viestiä. Kysyi miten menee. Ja mä mietin että miten se taas osaa ilmestyä tämmöisenä päivänä. Kerroin sille että ei mene hyvin. Viestiteltiin ja se lohdutti mua. Ja laittoi linkin ja viestin: ”Muistatko tän?”. Avasin linkin ja kuuntelin biisin sen takana, Bruno Marsin ”the way you are”. Kuuntelin biisin itkien ja tajusin jo hymyn kohoavan mun huulilleni. Ja mä rauhoituin. Mietin että okei mä kestän vielä yhden päivän. Nukahdin ja seuraavana aamuna päätin taistella vielä vähäsen lisää.

IMG_2075-1

Meni jonkin aikaa ja Max laittoi mulle taas viestiä, myöhään yöllä. Ja viestittelyn päätteeksi avasin sille mun kotioveni. Mun kotiini, jota kutsun no-go-zoneksi. Eli paikaksi johon en yhtäkään miespuolista ihmistä päästä.
Halasin sitä kovaa. Oli ihanaa nähdä sitä pitkästä aikaa. Niin ihanaa että hups päädyttiin sänkyyn.

Pitkästä aikaa musta tuntui että mä tunnen jotain. Etten olekkaan täysin tunnoton. Että ehkä mä olenkin elossa. Ja että mua ei pelota enää. Että mä oon turvassa nyt.

Lähtiessään Max sanoi mulle vielä: ”Voi pientä, nyt sä oot taas ihan sekasin musta”.
Mua raivostutti koko kommentti. Vaikka pelkkää faktaahan se vain puhui.
”Niimpä”, mä vaan mietin mielessäni.

Ja me alettiin taas pitämään yhteyttä.
Välillä enemmän, välillä vähemmän. Kai vähän sen mukaan mitä muuta ikinä mulla tai sillä on meneillään.

Viimeisintä blogikirjoitustani ”Tule askelkin lähemmäksi niin puraisen!” raapustaessani mä tajusin taas kuinka tärkeä Max on mulle.
Kun purkasin paskaa päivääni ja Max sai mut viestillään jälleen hymyilemään kaiken kiukun ja turhautumisen keskellä.
Ja nyt taas tässä yksi aamu kun katselin sitä kun se pukeutui töihin, tyylikkäisiin farkkuihinsa ja kauluspaitaansa, mä mietin et ”Omg sä oot hot, älä ikinä katoa siitä mun näkökentästä”. Vieläkö mä oon tässä, samojen fiilisten kanssa kuin jo 7 vuotta sitten?

Ja mä mietin että miten sen sille sanoisin.
Että en osaa friendzoneta sitä, vaikka yrittäisin.
Että aina kun se kertoo jostain mimmistä jota pokaili baarissa niin mun sydäntä vihlaisee vähäsen.
Että kai mä oon aina ollutkin ihastunut siihen.
Ja että se on vaikuttanut mun elämääni ja mun valintoihini enemmän kuin se itse tietää.
Ja että mua pelottaa sanoa nää asiat sille, ettei se taas katoa mun elämästä, juokse mua karkuun.
Koska mä tarviin mun teräsmiestä, näyttämään mulle miten tässä elämässä pärjätään, niinä päivinä kun itse unohdan miten se tehdään. Muistuttamaan mulle että mulla on sata syytä hymyillä silloinkin kun itkettää.

No, ainakin osasin jotenkuten kirjoittaa sen.
Ehkä mä vielä opin joku päivä myös puhumaan.

Sitä päivää odotellessa,
Terkuin, Mariella 🙂

”En ehkä osaa sulle puhua, jos annetaan ajan kulua, mut kirjoitan susta lauluja, vielä 2080-luvulla.” -Sanni

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s