Tuntemattomat toisillemme

Jotenkin ajatukset harhaili tänään erääseen ”ohikulkijaan”, joka pysäytti mun maailmani kerran, hetkeksi.

Tästä on jo aikaa, en edes muista oliko tää nyt viime kevät, syksy vai talvi. Muistan vain että ulkona oli helvetin kylmä kun jäin pois bussista pysäkilläni sörnäisissä baari-illan jälkeen ja ainoa ajatukseni oli että ”kotiin äkkiä peiton alle lämpimään!”.

Mäessä pysäkin vieressä istui maassa mies, joka itki ja puhui puhelimeen. Mä kuljin ohi korvanapit korvilla ja katsoin miestä, joka näytti todella murtuneelta. Musiikin läpi kuulin kuinka se kiljui luuriinsa että tappaa itsensä. Jäin hetkeksi paikalleni seisoskelemaan ja sytyttelemään tupakkaani, stendari ei tahtonut mun kanssani siinä tuulessa yhteistyöhön. Samalla katselin miestä, joka lopetti puhelunsa ja nosti kädet kasvoilleen peittääkseen kyyneleensä.
Mua alkoi säälittää se jotenkin ihan hirveästi. Otin pari askelta eteen että nyt mä meen jatkamaan matkaani tästä. Ja kaksi askelta takaisin päin. En vain voinut kävellä ohi.

IMG_1991

Ajattelin ensiksi että typeräähän tämä on mennä kenenkään elämiin puuttumaan, mutta kävelin silti miehen luokse. Kosketin häntä olkapäästä ja kysyin ”Onko sulla kaikki hyvin?”. Mikä idioottikysymys. Toki ihmisillä jotka itkee on kaikki ”elämäonparastajustnyt!”. Tajusin itekkin heti kuinka idiootilta kuulostin.

Mies nosti katseensa, katsoi mua hetken hiljaa ja käänsi sitten katseensa toiseen suuntaan ja melkein kuiskaten vastasi ”ei tässä mitään”.
Hmm… Miksiköhän tää vastaus ei riittänyt mulle. Oltiin toisillemme täysin tuntemattomat. Miksi sen olisi mulle pitänyt mitään selittää ja miksi mua olisi edes kiinnostanut kuunnella? Mulla oli kylmä, seuraavana päivänä aikainen herätys ja kiire nukkumaan ja lämpimään, omatkin murheeni kannettavana. Ja sen maailma oli sillä hetkellä rikki, mitä se mulle, täysin vieraalle ihmiselle olisi mitään merkinnyt? Miksi se mulle olisi halunnut siitä puhua, olihan silläkin varmasti kaverit, perhe, ne omat tyypit joille purkaa.

”Okei”, mä vastasin ja jäin vaan seisomaan siihen. Mies katsoi taas muhun päin.
”Mitä jos vedän yhen röökin nyt kumminki tässä?”, mä kysyin vielä.
”Joo siinähän vedät. Itseasiassa oisko sulla heittää mullekkin?”, se sanoi ja mä annoin sille tupakan.
Esittelin itseni sille ja se itsensä mulle ja käteltiin. Sillä oli tosi kaunis ja erikoinen nimi, mutta en aio mainita sitä tässä. Ajattelin vaan sen nimen kuullessani että hitto sit joku päivä jos mä saan pojan niin annan sille ton saman nimen.

Kateltiin vähän aikaa vaan hiljaa ohi ajavia busseja ja autoja ja poltettiin tupakkaa.
”Tää on niin paskaa”, se sanoo pitkän hiljaisuuden jälkeen. Mä katson sitä ja se tuijottaa autotietä meidän edessä. Se kertoo että meni duuni ja asunto ja nyt sitten tyttöystäväkin. Oli tosi rakastunut siihen tyttöön. Mä kuuntelin kun se kertoi sen elämästä. Ja sitten mä kerroin sille että mä tiedän miltä tuntuu jäädä tyhjän päälle. Ja mä kerroin mun elämästä ja se kuunteli. Ja me puhuttiin siitä kuinka väärin se on kun kaikki paska kasantuu ja kaatuu aina niskaan samaan aikaan. Että kuinka paskaa on kun elämä ei anna yhtään armoa vaan imee susta kerralla kaikki mehut mitä irti voi saada.

Poltettiin monta tupakkaa ja puhuttiin.
Pitkään. Varmaan pari tuntia. Ja välillä kaikki kylmyys katosi.
Ja sit istuttiin välillä taas vaan hiljaa ja katottiin kaikkia ohi meneviä busseja, autoja ja ihmisiä.

Me toisillemme tuntemattomat.

”Musta tuntuu jo paremmalta. Vois lähtee kotiin”, se sanoo.
”Joo, lähetään vaan”.

Kävellään yhdessä risteykseen, jossa meidän tiet erkanee. Halataan. ”Kaikkee hyvää sulle”, mä sanon ja lähden kävelemään kotiini päin. Ehdin kävelemään suojatien yli.
”Mariella!”, mies huutaa. Ja mä käännyn.
”Sä oot varmaan enkeli”, se huutaa ja hymyilee. Ja mä hymyilen takaisin ja moikkaan hyvästiksi.
Ja kävelen kotiin, hymyillen, koska se sanoi mua enkeliksi. Se oli todella kauniisti sanottu.

Mun mielestä tää on hieno tarina.
Ja vielä hienommaksi sen tekee se että se on mun elämästä ja että mä sain kokea sen.

Tää maailma olis niin paljon parempi paikka jos meidän ei tarvitsis aina kulkea sokeina korvanapit korvilla muka kiireessä muka jonnekkin. Jos meidän ei tarvitsis ajatella tuntemattoman henkilön murheen nähdessämme että ”tää ei kuulu mulle, ei ole sopivaa puuttua muiden asioihin”. Tyypillistä suomalaista ajattelutapaa, mitä me kaikki, minä ja sinä, joka päivä toteutetaan.

Kuinka usein sä olet toivonut itkiessäsi että joku, edes joku, kysyisi sulta onko kaikki hyvin? Ja kun sä valehtelet että ei oo mitään hätää, kuinka monta kertaa sä olet toivonut että joku, edes joku, ei uskoisi sua? Katsoisi silmiin ja sanoisi: ”paskapuhetta”.

Mä sain itselleni tästä kohtaamisesta paljon. Ja musta tuntuu että mä myös onnistuin antamaan paljon.
Pieniä suuria jälkiä ja muistoja, toisillemme tuntemattomien elämissä.

IMG_1992

Mainokset

6 kommenttia artikkeliin ”Tuntemattomat toisillemme

  1. Ei herranjumala, tarinan idea?
    ”Iiiiih, olen nii ihQ. Pysähyin juttelee jolleki rändömille joka meinas tappaa ittensä!!! PEUKKUIIIII xoxo”
    Hienoa, olet täyttänyt kansalaisvelvollisuutesi. Saman tekee varmasti 99,9% muistakin, jotka kuulevat jonkun uhkaavan tappaa itsensä. Onnea.

    Tykkää

  2. En tiedä oliko tarinalla juurikaan mitään ideaa, halusin vain jakaa hyvän fiilikseni joka tän miehen kanssa kohtaamisesta jäi.

    Niin ja varmasti tekevät muutkin samaa, en sitä sano 🙂

    Mukavaa päivää sulle 🙂

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s