Suukko

Olin juuri lähdössä kotiin iltamyöhään. Aamulla pitäisi lähteä semmoiselle retkelle ja herätä aikaisin. Oltiin mukamas katsottu joku leffa, oli kivaa. Ei oltu pitkään aikaan nähty, puhuttu vaan puhelimessa välillä.
Mä vetelin kenkiä jalkaan sen eteisessä. Kaivelin laukkua että on nyt kanssa kaikki mukana, puhelimet ja röökit. Tsek!

Se seisoi siinä mun edessä ja sanoi jotakin. Tuskin mitään tärkeetä. Ehkä jotain ”soitellaan” tai jotain. Mä en kuunnellut. Keskityin mun laukun penkomiseen.

Sitten se antoi mulle suukon. Ihan huulille, ihan oikean suukon.

Se tuntui kivalta. Koska ei se mulle ikinä mitään suukkoja anna tuosta vain, jos sen ei tartte. Ei sen nytkään tarvinnut, mutta mä luulen että se vaan halusi pussata mua. Se siinä olikin kaikista kivointa.
  

Kyllä se musta tykkää. Vaikka se aina huutaakin että mun jooga-asentoni ei ole oikeanlainen sohvalla makoiluasento, että se on ihan luonnotonta. Ja vaikka se kiukkuaa kun hyppään sen autoon kadun varrelta, että ”Koita nyt suoriutua, ja se turvavyö kiinni!”. Vaikka se sanoo että mun kanssa liikenteessä oleminen on pahempaa kuin pikkulapsen kanssa. Niin kyllä se silti musta tykkää. Ja välittääkin. Vaikka sitä ärsyttää että soitan sille joskus kännissä, siitä se ei pidä.

Ja jos joku poika on taas särkenyt mun sydämen niin se sanoo aina että oon liian hyvä niille. Siitäkin tulee aina hyvä mieli.

Mä saan aina valkata leffankin ja se kattoo ne nätisti vaikka tietäisi jo etukäteen että se tulee inhoamaan sitä elokuvaa. Sitten se välillä pyytää mua hieromaan sen jalkoja tai selkää. Ja mä hieron, koska tahdon olla sille kiva takaisin.

Mä jäin vähäksi aikaa myöhemmin miettimään sitä suukkoa. Ja tänäänkin vähän mietin.

Se oli ihan hirveen kiva ele siltä.

Semmonen kiva suukko.

  

Näytä raiskaajallesi keskisormea

Heräilen hyväntuulisena ja hymyillen, vaikka ulkona sataakin, ja pistän aamukahvit porisemaan. ”Tänään on hyvä päivä”, mä mietin ja tunnen itseni elinvoimaiseksi. Kahvin valmistumista odotellessa kirjaudun facebookkiin. Mun uutisnauha tulvii kavereiden jakamia uutisarttikkeleita Tapanilan raiskaustapauksesta. Jätkät sai sitten ihan vuoden ehdollisen tuomion. Tekoa ei pidetty tarpeeksi nöyryyttävänä tai törkeänä.

”Mitä vittua mä luen?!”, mä huomaan huutavani itsekseni. En voi uskoa silmiäni, eikä kommenttien ja kantaaottavien artikkelien perusteella kukaan muukaan voi.

Mut valtaa ihan äärimmäinen tunnemyrsky ja purskahdan itkuun vähän väliä. Välillä tulee ihan huono olo juttuja lukiessa. Välillä raivostuttaa niin että tekisi mieli paiskoa tavaroita seiniin.

Mua sattuu ja syvälle. Henkeä ahdistaa.

”Raiskauksista annetut kevyet tuomiot voivat vähentää uhrien halua ilmoittaa rikoksesta. Näin sanoo Raiskauskriisikeskus Tukinaisen juristi Riitta Silver Tapanilan joukkoraiskauksen kohua aiheuttaneiden alhaisten tuomioiden jälkeen.

”Raiskauksen uhrit voivat pelätä rikosilmoituksen tekemistä, kun he lukevat uutisista, että raiskaajat saavat vain lyhyitä tuomioita. He voivat pitää sitä myös hyödyttömänä”, Silver sanoo.”

  

Onko tämä hyvä päivä tehdä rikosilmoitus raiskauksesta?

Jos tämä olisi se päivä, kun mun pitäisi päättää, että teenkö ilmoituksen raiskauksesta, niin luultavasti jättäisin tekemättä. Ja näin ajattelee varmasti moni muukin raiskauksen uhri, joka punnitsee mielessään ilmoituksen tekemisen kannattavuutta.

En voi kertoa, mitä tunnetiloja kyseisen uutisen uhri tällä hetkellä käy läpi, mutta uskon että voin omalla tavallani samaistua häneen ja miksen kaikkiin muihinkin raiskausten uhreihin tällaisia uutisia lukiessa.

Minut on myös raiskattu. Mua ei raiskannut ulkomaalaistaustainen poikajengi, jotka ahdisteli mua jo junamatkalla ja lähtivät pysäkilläni seuraamaan. Mua ei raiskannut mies, joka hyppäsi pimeällä lenkkipolulla puun takaa ja kaatoi pusikkoon puukkolla uhaten. Mut raiskasi mies, jota rakastin. Silloinen avopuolisoni. Yhteisessä kodissamme.

Tilanteet ja tekotavat ovat erilaisia. Uhrit ja tekijät ovat erilaisia. Kokemuksen jättämät näkymättömät arvet ovat kuitenkin samat. Nöyryytys, häpeä, tunne että oikeutesi päättää omasta kehostasi on riistetty. Arvottomuuden tunne. Viha. Luottamuspula. Paniikki. Ahdistus. Pelko.

”Uhrin kannalta tärkeintä on, että oikeudenmukaisuuden tunne jollain tavalla toteutuu: tekijä tuomitaan ja todetaan, että hän on tehnyt väärin minua kohtaan.”

Pari vuotta sitten, pitkään rohkeutta kerättyäni, tein ilmoituksen raiskaajastani. Olen siitä asti miettinyt, että mikä olisi pahin mahdollinen asia, mitä voisi tapahtua: Se, että kukaan ei usko mua. Että se ei saa mitään tuomiota. Se, että se kävelee ulos oikeussalista vapaana miehenä. Naureskellen mennessään. Että kukaan ei kerro sille että se on tehnyt väärin.

Se olisi suoraan puukko sydämmeen (tai no siihen johonkin repaleiseen läpyskään mitä tuolla enää on jäljellä). Se olisi suoranainen viesti mulle, että ”hei kato ei tommone nyt niin vakavaa ole, menes nyt muualle surkuttelemaan siitä, tommosii nyt sattuu kato, pojat on poikia”.

Omien kokemuksieni oikeuskäsittely on vielä kesken ja raiskaajani on edelleen vailla tuomiota. Voin vain toivoa parasta ja varautua pahimpaan. Eikä Tapanilan tapaus ole ensimmäinen uutinen, joka on saanut mut vaipumaan epätoivoon oman juttuni suhteen.

  
Miksi tänään(kin) on silti hyvä päivä tehdä rikosilmoitus raiskauksesta?

Koska oli tuomio mikä tahansa, haluatko sinä, raiskauksen uhri, hiljenemällä päästää raiskaajasi kuin koiran veräjästä? Vai haluaisitko ilmaista hänelle, että arvostat itseäsi sen verran, että edes sinä tiedät hänen tehneen väärin ja vaadit hänet teoistaan tilille? Suhun sattuu, anna sen sattua edes puoliksi häneen.

Voin oman kokemukseni puolesta sanoa, että kävi miten kävi, en kadu päivääkään että uskaltauduin tekemään ilmoituksen ja puhumaan kokemuksistani julkisesti. Ilma, jota hengitän, ei ole koskaan tuntunut niin raikkaalta kuin sen jälkeen kun kävelin ulos kuulustelusta.

Täten olen näyttänyt keskisormea raiskaajalleni ja antanut hänelle sen viestin, että muhun jos kosket ilman mun lupaa niin asia ei jää siihen. Mä en koskaan tule olemaan se nainen, joka pitää turpansa kiinni alistuen. Mä taistelen vastaan.

Sinä, raiskauksen uhri, älä anna virheellistä viestiä raiskaajallesi. Älä anna hänen luulla, että sinulle voi tehdä mitä vain. Näytä keskisormea. Arvosta itseäsi. Tee rikosilmoitus!

Vain mun juttuja

Meillä kaikillahan on semmoisia omia hassuja tapoja, rutiineja ja neurooseja. Semmoisia outoja piirteitä, mitkä tekee meistä just meidät.

Ajattelin heittää teille arvoisat bloggaajakollegat seuraavan haasteen piristämään tylsää juhannustanne, koska oon varma että teillä on yhtä tylsää kuin mulla. No, hain lavan kaljaa ja juon sen ehkä vesisateessa jossain.

Listatkaa blogiinne omia hassuja piirteitänne ja tapojanne. Niitä on aina mukava lukea 🙂 Vaikka siellä vesisateessa olutpäissään.

beingweirdquotes

Mun oudot jutut:

1. Äidinkieleni on suomi, mutta ajattelen silti englanniksi. Enkä tiedä mistä lähtöisin oon näin tehnyt, mutta ikuisuuden varmaan ja se tulee ihan tahtomatta. Välillä kun mietin jonkun lauseen päässäni ja sitten pitäisi sanoa se suomeksi, niin mulla saattaa olla hirveitä vaikeuksia kääntää sitä mitenkään järkevän kuuloiseksi.

2. Istun suihkussa. En jaksa seistä. Piste.

3. En halua koskea puisiin keittiövälineisiin, kuten puuhaarukkaan tai leikkuulautaan, sen jälkeen kun ne on kerran käyneet astianpesukoneessa. Kuka helvetti edes tunkee niitä sinne. Sama juttu rautaisten jäätelökauhojen kanssa. En varmana koske, koskekaa itte! Jos koskisin niin tunnelma olisi sama kuin joku terottaisi kynsiään liitutaulua vasten. Kananlihallehan siinä menee, kuvottavaa.

4. Kun mä tuomitsen itseäni, käytän mollaamiseen sukunimeäni. ”Pietilällä meni taas lujaa viikonloppuna”. ”Pietilä hukkasi taas puhelimensa”. Koska Mariella ei koskaan mokaile. Pietilä tekee sitä senkin edestä.

5. Mulla on ristiriitaisia tunteita korkokenkiä kohtaan. Siksi mua näkee harvemmin sellaiset jalassa. Tavallaan tunnen itseni todella naiselliseksi ja seksikkääksi korkkareissa, mutta taas toisaalta mulla on ihan hirvittävän epävarma olo semmoiset jalassa. Ei siksi, että en osaa kävellä semmosilla paskaakaan, se nyt on sanomattakin selvää etten osaa. Vaan siksi, että musta tuntuu kuin olisin jollain korokkeella esillä, oikein näytillä, ja en tykkää olla näytillä. Ballerinat on enempi mun juttu, tai ihan vaan tennarit jos oikeasti saan päättää.

6. Vaikka räpsin itsestäni selfieitä päivät pitkät, en silti nauti kameran edessä olemisesta. Kun joku muu kuin mä itse ottaa musta kuvan mä nostan helposti käden mun kasvojen eteen ja käsken tunkemaan sen kameran jonnekkin minne ei aurinko paista. Mun mielestä muiden ottamat kuvat musta ei koskaan oo mitenkään imartelevia.

7. Häpeän mun hampaita. Vamppyyrihampaat, varmaan jonkinlainen sukuvika. Siksi tuskin koskaan hymyilen valokuvissa suu auki ja nostan herkästi nauraessani käden suuni eteen. Jaa tääkin on taas tämmöinen hassu juttu, mihin muut ei edes kiinnitä huomiota, mutta oon ihan itse onnistunut tekemään tästäkin ongelman itselleni.

8. Mua ei niin hirveästi haittaa lainata mun hammasharjaa kaverille. Sehän on vähän niin kuin oltais pussailtu ja pussailuhan on ihan hirveän kiva ja kaunis asia.

9. Mun hiukset on mulle pyhä asia. Jos mulla on huono hiuspäivä niin on koko elämä pilalla. Ihan sama onko meikit pitkin poskia tai mitkä lie rytkyt päällä, kunhan on tukka hyvin – kaikki hyvin.

10. Putsaan mun korvat monta kertaa päivässä.  Jos on suihkun jälkeen topsipuikot loppu niin mun maailma romahtaa. Fiilis on kuin kesken jääneen seksin jälkeen. En toivo sitä fiilistä kenellekkään.

Siinäpä muutamia hyviä esimerkkejä mun oudoista jutuista. Löytääkö joku muukin itsensä jostain kohtaa?

Mukavat jussit kaikille, olkaahan ihmisiksi!

Run for your life

”Miksi sä juokset?” ne kysyy. ”Miksi sä et juokse?”, mä kysyn.

Oon tehnyt kymmenentuntisen työpäivän. Herännyt aikaisin aamulla huonosti nukutun yön jälkeen. Ollut koko päivän jaloillani. Mun jalkoihin sattuu. Mua väsyttää ja kiukuttaa.
Pääsen kotiin vasta myöhään illalla. Ulkona alkaa sataa kaatamalla ja kadut hiljenee. Kohta koko maailma nukkuu.

Mä en nuku. Mä vedän mun juoksukengät jalkaan ja laitan nappikuulokkeet korville.

Tänä yönä mä juoksen.

  
”Mä en tajua miten sä jaksat juosta, se on niin tylsää”.

”Miksi sä juokset keskellä yötä, silloinhan nukutaan?”.

”Sä oot niin outo, onko tossa mitään järkeä?”.

Kun mä juoksen, mä en ajattele että mä olen tekemässä urheilusuoritusta. Mä ajattelen vähän isommin. Mä ajattelen että mä kehitän itseäni, tullakseni itseni parhaaksi versioksi.

Kylmä tuuli piiskaa sadetta mun kasvoille kun mä astun ulos rappukäytäväni ovesta. Mun kengät koskettaa asfalttia ja mä hymyilen. Vedän syvään henkeä, keuhkot täyteen sateen puhdistamaa raikasta ilmaa.

Tunnen kuinka jokainen solu mussa herää eloon. Mä oon vapaa.
Mä laitan musiikin täysille. Lindsey Stirling on tänään tähdittämässä mun juoksuani, kuten monina muinakin öinä.
Lämmittelen kävelemällä Töölön lahdelle.

Tykkään juosta erityisesti siellä, ehkä kauniiden maisemien takia.
Kun oon perillä siellä, mä alan juosta.

Ensimmäiset minuutit tuntuu raskailta, mut mä tiedän että pian mun askel kevenee. Mä annan mun ajatusten lentää. Mietin mitä mä haluan mun elämältä, mietin asioita mistä mä unelmoin ja mitä mä olen valmis tekemään niiden toteuttamiseksi.

Pian mä en enää tunne mun jalkoja. Ne tuntuu jo niin kevyiltä, että unohdan niiden olemassa olon. Nyt mä en enää juokse, nyt mä lennän.

Saan itseni sellaiseen moodiin etten enää juokse mun jaloillani vaan juoksen mun sydämelläni.

  
Jossain kohtaa mun jalat muistuttaa mua olemassaolostaan. Ne tahtoo jäädä asfalttiin kiinni, ne huutaa mulle että ”Lopeta, meitä polttelee! Ei me jakseta enää, meitä väsyttää!”.

Keräilen päässäni kaikki mun sen hetkiset negatiiviset tunteet, sen hetkiset pelot ja ahdistukset ja pettymykset ja vihan tunteet. Poljen ne maahan.

Mä mietin kaikkia vastoinkäymisiä ja haasteita, mitä mä olen kohdannut mun elämässäni tähän asti. Ja muistutan itseäni siitä, että miksi mä silti olen tässä nyt, sateessa juoksemassa. Mä olen tässä siksi, että mä en koskaan luovuttanut. Mä en antanut periksi kun muhun sattui, kun mua väsytti.

Miksi mä antaisin periksi nytkään?

Ja mä jatkan juoksemista. Näytän mun jaloille että se olen minä joka täällä määrää, ette te.
Ja kun mun mieli on taas rauhallinen ja puhdistunut, kun musta tuntuu taas hyvältä ja voimakkaalta, niin sitten mä olen maalissa.

Pysähdyn sillalle. Tasaan mun pulssiani ja venyttelen. Oon hetken ihan hiljaa ja itsekseni.

Mä tunnen että tänä yönä mä voitin taas jotain. Voitin jälleen kerran itseni.
Ja mä kävelen kotiin tyytyväisenä, koska mä jälleen todistin itselleni että mä pystyn mihin vain.

  
Mullakin on päiviä, jolloin herkästi tulee keksittyä tekosyitä, joilla yritän selitellä itselleni miksi mä en voisi tänään juosta.

Silloin on hyvä palauttaa mieleensä, että tässä maailmassa on ihmisiä, jotka antaisivat mitä tahansa yhdestä juoksulenkistä. Halvaantuneita ihmisiä pyörätuoleissa, ihmisiä jotka ovat menettäneet jalkansa.
Ja sitten on Kayla Montgomery, MS-tautia sairastava supernainen, joka on päättänyt näyttää sairaudelleen keskisormea ja juosta.
Tällaisten asioiden ajatteleminen saa väkisinkin työntämään omat tekosyynsä syrjään ja vetämään ne juoksutossut jalkaan, satoi tai paistoi.

  

Sinä loukkasit minua

Arvosteletko kaupan kassajonossa muiden ruokaostoksia ja ulkonäköä? Kommentoitko leikkipuistossa vanhemmalle, miltä tämän lapsi näyttää? Kerrotko kanssaihmisille, kuinka rumia, ällöttäviä ja vastenmielisiä he ovat? Kehotatko ostarilla pyörivää nuorta tekemään itsemurhan?

  

Tervetuloa internetin ihmeelliseen maailmaan. Maailmaan, jota voisi ajoittain kutsua myös kaatopaikaksi, maailmaan johon voi kipata kaikenlaisen paskan ilman seuraamuksia.

Puhun nyt asiattomasta ja ilkeästä blogikommentoinnista.

Olen itse kirjoittanut blogia syksystä 2014 lähtien, ja tähän asti säästynyt ihan mukavasti kaikenlaiselta paskamyrskyltä, mitä olen inholla saanut bloggaajakollegoideni blogeista lukea.
Nyt vasta pikkuhiljaa nämä heitterit ovat löytäneet tiensä munkin osoitteeseen.

Kyllähän mä sen tiesin, kun suosio kasvaa niin ensin tulevat fanit ja sitten tulevat heitterit. Olin jo asennoitunut tähän etukäteen.

Kirjoitan kahta blogia. Tätä, joka on sekamelska mun ajatuksiani milloin mistäkin, kooste mun mielipiteitäni ja tarinoita mun elämästä ja ihmissuhteista. Ja sitten toista, jossa avaudun mun menneisyydessäni kokemastani lähisuhdeväkivallasta ja sen jättämistä arvista.
Mä kirjoitan mun omalla nimelläni, tuon julki omat kasvoni ja avaudun todella kipeistä ja henkilökohtaisista asioista täysin julkisesti.
Teen itsestäni todella helpon maalitaulun, annan lukijoilleni käteen avaimet mun sydämmeni rikkinäisempiin kohtiin että ”tuosta ole hyvä, jos haluat loukata mua niin tohon kohtaan kannattaa erityisesti lähteä sohimaan”.

Joka kerta kun julkaisen uuden tekstin, otan tietoisen riskin, että saatan tulla loukatuksi.
Otan riskin, että mun 30 000 lukijan joukossa on ihminen, joka haluaa syystä tai toisesta murtaa mut.
Miksi mä sitten teen näin?

Mä ajattelen, että mä asetun kaikkien anonyymien ilkeiden kommenttien yläpuolelle.
Mulla on pokkaa esiintyä itsenäni kun ilmaisen mieltäni ja heittelen ajatuksiani ilmoille. Kehään on helppo huudella ilman nimiä ja kasvoja, vai mitä?

Itse kun en koe minkäänlaista tarvetta pönkittää omaa itsetuntoani huutelemalla anonyymina rumia muille, koen tämmöisen toiminnan aika säälittävänä. Kenenkään kun ei ole pakko lukea mitään blogia, saatika uhrata aikaansa kommentoimiseen. En ymmärrä mitä näiden tyyppien päässä oikein liikkuu tai mitä he oikein odottavat toimintansa kautta saavuttavansa.

Seuraavassa kuvakaappauksessa on yksi hyvä esimerkki täysin älyttömästä kommentista, jonka tarkoituksena on ollut tasan tarkkaan ainoastaan mielipahan aiheuttaminen.

  
Kommentti saapui The Blind Leap-blogini artikkeliini ”Kun maailma lainasi kauneintaan”.
Artikkelissani kerron millaista oli toimia äitipuolen roolissa ja samanaikaisesti lähisuhdeväkivallan uhrina. Avaudun peloistani ja huolestani kuviossa mukana olleita lapsia kohtaan ja kerron syyllisyyden tunteistani, etten voinut suojella heitä tuona aikana. (https://theblindleap.wordpress.com/2014/11/14/kerran-aitipuoli-aina-aitipuoli/)

Kommentti osui todellakin arimmasta arimpaan paikkaan ja hetkeksi oikeasti pahoitinkin todella mieleni.
Sitten tulin taas järkiini.

Tämä ”aikuinen” on luultavasti joku, joka tuntee minut. Joku, jota suunnattomasti ärsyttää koska mulla on rohkeutta ja pokkaa tuoda näin vaiettuja asioita julki. Mä olen tälle henkilölle uhka, se oikein paistaa läpi koko kommentista.

Mun kanssani ei missään nimessä kenenkään tarvitse olla asioista samaa mieltä.
Negatiiviset kommentit ovat tervetulleita, niin kauan kun ne ovat rakentavia ja asiallisia.

Vaikka me bloggaajat teemmekin itsestämme herkästi maalitauluja ihmisille, joilla on tarvetta purkaa omaa pahaa oloansa toisiin, ansaitsemme silti tulla kohdelluksi ihmisinä.
Meidän tarkoituksemme bloggaamisessa ei ole mollata ketään, joten kohtelisitteko myös meitä samalla arvostuksella takaisin, kiitos.

Me toivomme asiallista kommentointia blogeihin:

A girl with too many pictures  –  Ai karkkii!  –  Aiatar  –  Aikuistumiskipuja  –  All hearts are wonderful  –  Am I Invited  –  Annun elämä uusiksi  –  Arkilove  –  By Tinja Katariina  –  Elämänilon alkulähteillä  –  Elämää pyörätuolista käsin  –  Emilia Christine  –  Enni Heidi  –  Ennin kengissä  –  Essi Maaninka  –  Fifty Ways  –  Haaveilen kaikesta  –  Haaveita ja oikeeta elämää  –  Harmaa ja muut iloiset värit  –  HeioonJenna  –  Hulivilini  –  Ida Parviainen  –  Ihanan karmea  –  Ikimuistoista  –  Inku-chan  –  Inspiration  –  Jemppuu  –  Jenni’s Lullaby  –  Kaaosta ja kukkamekkoja  –  Kadun aurinkoisella puolella  –  KIDULT  –  Kitujainen.com  –  Kotiäidin elämää  –  Kouluta Ite Paremmin  –  Kun äiti kelaa  –  Kuvastin  –  Käenpesä  –  Lady of The Mess  –  Leveämmin hymyilevä perhe  –  Chasing Happiness  –  Life à la Annika  –  Life is an illusion  –  Lifestyle by Maiju Kristiina  –  Love yourself first  –  Loyal Companion  –  Maalia kohti  –  Mammalaiffii  –  Mansikkatilan mailla  –  Marjukka Katariina  –  Meidän Pieni Ryyni  –  Mieleni on maalaus  –  Minäkö keski-ikäinen?  –  Moonika Kristiina  –  Munakoisoni ja minä  –  My life, with love Alesya  –  Nani – Be yourself  –  Napsahduksia  –  Natalia  –  Never Give Up  –  Nightwish Diamonds  –  Nuori ajattelija  –  On my way  –  Operaatio Äiti  –  Optimismia ja energiaa  –  Outi’s life  –  paint my house BLACK  –  Paiqo  –  Perhosia masussa  –  Pieni Lintu  –  Pikku Bambin Blogi  –  Pinkit korkokengät  –  Privaattikamaa  –  Rakkaudella Hannele  –  Reborn Beast  –  Rouva Y  –  Ruusumäki  –  Saijis  –  Smagatsoff  –  Something different by Emilia  –  Spread your wings  –  Syvältä  –  Tassuttelijan päiväkirja  –  Teijan Kauneus Blogi  –  The Blind Leap  –  The Diary of Mariella Elisabeth  –  The World According to Jani  –  Thrill Me Tonight  –  Tipulassa  –  Touch the sky  –  Tuulanneli  –  Unelmia jahdaten  –  Unelmiin tai sinne päin  –  Vilhelmiina Lyydia  –  Waldgeistory  –  Weekend Chic  –  XL elämää  –  Zeninan  –  Äiti ja melukylän lapset  –  Äiti on vihannes  –  Äiti yrittää

Rakkaudestani naiseen

  

Sattuman kauppaa kaikki. Vai kohtaloa sittenkin? Alle kaksi vuotta sitten eksyin uuteen työpaikkaan ja vuoronvaihdossa mut kätteli ja toivotti tervetulleeksi taloon kaunis tummatukkainen nainen. ”Moi mä oon Sonja”. Ja kun meidän kädet kosketti toisiaan muhun iski jonkinlainen amorin nuoli. Mä katsoin sitä naista silmiin ja mietin että tää tyyppi tulee vielä muuttamaan mun elämäni pysyvästi, hyvällä tavalla. En tiedä mistä se tunne tuli, se vaan iski jostain.

Tutustuttiin aluksi työn parissa ja välillä lähdettiin työpäivän päätteeksi kaljalle. Me huomattiin pikkuhiljaa, että me naurettiin yhdessä välillä asioille ja tilanteille, joissa muut ei osanneet nähdä mitään hauskaa. Me huomattiin, että meillä oli todella samankaltainen kieroutunut ajatusmaailma ja huumorintaju. Meille kehittyi nopeasti yhteinen kieli, yhteiset koodit ja inside-läpät. Alettiin viettämään vapaa-aikaa yhdessä, kunnes yksi päivä me mietittiin ettei edes enää muisteta päivää, koska viimeksi ei oltaisi oltu missään tekemisissä. Ei pystytty muistamaan päivää, jolloin viimeksi ei oltaisi nähty tai puhuttu puhelimessa tai tsättäilty mesessä. Me kasvettiin yhteen ihan huomaamatta. Tultiin jotenkin riippuvaiseksi toisistamme. 

Sonja oli mukana kaikessa hauskassa, mitä mä koin. Sonja oli mun vierellä itkemässä mun kanssa kun mulla oli vaikeaa. Sonja oli jakamassa mun kanssa kaiken mitä mulle ikinä tapahtui.
Ja lopulta Sonja ei enää ollut vain osa mun elämää. Sonjasta tuli mun elämä, kaikki mitä se sisälsi oli myös yhtälailla Sonjan elämää.

  
Yhtenä harmaana talviaamuna Sonja istui junassa ja sai multa viestin, joka sai hänet itkemään keskellä julkista paikkaa. Viestissäni hyvästelin Sonjan, sillä olin päättänyt tappaa itseni. Olin palanut loppuun taistelussa menneisyyttäni vastaan ja valmis luovuttamaan.
Sonja ei antanut mun luovuttaa. Ei silloin, eikä monina muinakaan huonoina päivinäni sen jälkeen.

Sen aamun jälkeen me lähennyttiin entistäkin enemmän. Sonja raivasi tiensä läpi kaikkien niiden muurejen, joita olin ympärilleni pystyttänyt ja otti mut vastaan ja rakasti mua juuri sellaisena ihmisrauniona, mitä siihen aikaan olin.
Uskalsin kertoa Sonjalle asioita, mistä en uskaltanut puhua kenellekkään muulle. Luotin Sonjaan enemmän kuin edes omaan terapeuttiini. Sonja oli kärsivällinen ja antoi mun käydä läpi ja puhua mua ahdistavista jutuista sadat kerrat uudelleen ja uudelleen, vaikka tuskin siitäkään oli niitä mukava kuunnella. Sonja antoi mulle aikaa parantua rauhassa, päivä kerrallaan, ja pysyi mun vierellä koko ajan. Se ei pettynyt muhun, niinä päivinä kun pitkän nousukauden jälkeen taas romahdin ajoittain. Sonja oppi miten toimia mun sairauteni kanssa ja miten toimia kun saisin paniikkikohtauksen ja miten sen saisi menemään ohi.

Sonja pisti mut nauramaan niinäkin päivinä kun mä luulin etten pystyisi koskaan enää edes hymyilemään.
Sonja uskoi muhun silloinkin kun en itse uskonut.
  
Me ollaan tehty kaikki reissut yhdessä. Pakomatka Ruotsiin, Juhannus Tampereella, hermoloma Las Palmasissa.
Olisi outoa edes kuvitella lähtevänsä jonnekkin lomalle ilman sitä naista

Joskus kun ei olla ehditty näkemään muuta kuin töissä me saatetaan istua omissa kodeissamme, katsoa samaa leffaa ja pitää vieressä puhelinyhteyttä auki kaiuttimella ja räkättää yhdessä sen paskaleffan tyhmille kohtauksille.

Ja kun me istutaan eri porukoissa eri kuppiloissa niin messenger meidän välillä laulaa läpi illan.

Meidän talous on yhteinen. Elätetään toisiamme, jos toisen rahat loppuu.
Mun koti on Sonjan koti ja toisinpäin.
Sonjan hammasharja asuu mun kylpyhuoneessa.
Ja mihinkään on ihan turha kuvitella lähtevänsä, jos ei edes kutsu toista mukaan.
Me päätetään toistemme lauseet.
Tunnetan toistemme toimintatavat ja siksi välillä ei tarvitse edes sanoa mitään kun pelkästä katseesta tietää mitä toinen on juuri aikeissa sanoa.
”Joo joo mennään”, sanoo Sonja ennen kun ehdin edes ehdottaa että mennäänkö tupakalle.
Me ollaan tavallaan parisuhteessa.

Sitä sanotaan että parhaan ystävän tunnistaa siitä, että jossain vaiheessa se pistää kyseenalaistamaan seksuaalisen suuntautumisesi.
Mikä pitää tavallaan paikkansa meilläkin.
Koska en oo koskaan aikaisemmin tuntenut tällaista rakkautta, ihailua ja kiintymystä ketään naista kohtaan. Vaikka olen kyllä tullut siihen tulokseen että romantiikasta tää meidän ystävyys on kuitenkin hyvin kaukana, me olemme yksinkertaisesti ystävykset jotka rakastavat tätä meidän omaa ystävyyssuhdetta, tätä meidän kahden juttua.
Kuitenkaan sen jälkeen kun löysin Sonjan en ole tuntenut enää yksinäisyyttä tai minkäänlaista tarvetta poikaystävälle. Mihin mä tarvitsen seurustelusuhdetta kun mullahan on Sonja?! 😀 Joku kundihan voisi pahimmassa tapauksessa rajoittaa meidän kahden menoja.
  
Ja nyt pian sitten koittaa päivä kun tämäkin ”parisuhde” pistetään koetukselle, kun Sonja muuttaa kolmeksi kuukaudeksi espanjaan.
Kyllä vain, se neiti meni ja sanoi itsensä irti ja hankki asunnon espanjasta ja päätti vähän nauttia elämästään.

Kun kuulin uutisen, olin samaan aikaan iloinen ja innostunut ystäväni puolesta, jolla oli vihdoin pokkaa ja mahdollisuus toteuttaa unelmiaan. Mutta samalla olin myös todella surullinen ja rikki mun itseni puolesta.
Itkettää ajatuskin siitä, että kolmeen kuukauteen en näe mun rakastani. Paitsi ehkä sen viikon verran, mitä ehkä pääsen lentämään hänen luokseen. Mä ehkä kuolen ikävään.

Miten mä tuun pärjäämään muka?
Ja miten meille käy?
Kestääkö meidän ystävyys sen välimatkan?
Ehtiikö meidän elämät muuttumaan siinä ajassa?
Entä jos Sonja ei palaakkaan takaisin?
Ja jos ja kun Sonja palaa takaisin, nauretaanko me vain näille meidän yhteisille peloille, joista ollaan puhuttu ja kaikki on niinkuin toinen ei olisi koskaan lähtenytkään?
  
Sonja meni ja teki sen mitä mä mietin kun me käteltiin ensimmäistä kertaa. Tuli ja muutti mun elämäni. Raivasi mun sydämmeen ison aukon, johon asettui asumaan, pysyvästi.

Hassua, miten niin lyhyessä ajassa toisesta voi tulla niin tärkeä ja rakas. Tuntemattomasta tulee ihminen, jonka tunnet läpikotaisin. Siitä tulee tyyppi, jonka kuva hyppää sun mieleesi ensimmäisenä kun jotain hauskaa tapahtuu tyyliin ”En malta oottaa että pääsen kertomaan tästä sille”. Tyyppi, jonka puolesta ottaisit vaikka luodin rintaasi.

Tää matka Sonjan kanssa on ollut hieno. Päiviä täynnä naurua, kyyneliä, haleja, piikittelyä, väittelyjä, toimintaa, irti-ottoja, tappelua, itkua, hymyä, rakkautta, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, jännitystä, nousuja ja laskuja.

En vaihtais päivääkään.

Jokainen ihminen tarvitsee elämäänsä sellaisen parhaan ystävän kuin mitä mulla on. Harmi, että se paras on jo mun 😉